Heinäkuun 22. päivä 2011 on norjalaisille samanlainen käännekohta kuin amerikkalaisille 11.9.2001. Jos haluaa käyttää pateettista ilmaisua, voi sanoa, että Norja menetti mainittuna päivänä viattomuutensa.
Monen norjalaisen on mahdotonta ymmärtää, miten heidän keskuudessaan saattoi kasvaa ihminen, joka riistää kylmäverisesti 77 kanssaihmisen hengen. Vuonojen maata on totuttu pitämään rauhan tyyssijana, joka monissa kansainvälisissä vertailuissa on arvioitu maailman parhaaksi paikaksi asua.
Maanantaina oikeuden eteen asteleva Anders Behring Breivik vertautuu jollakin tavalla Vidkun Quislingiin, joka oli toisen maailmansodan aikana natsimiehittäjien norjalainen käsikassara. Hänet teloitettiin sodan jälkeen maanpetturina.
Myös Quisling ja hänen hengenheimolaisensa riistivät aikanaan norjalaisten käsityksen kansakuntansa moraalisesta puhtaudesta.
Toisaalta tilinteko Hitlerin ajan tapahtumiin on jäänyt Norjassa puolitiehen.
Norjalaisten suhtautumisessa Breivikin hirmutekoihin on ollut monenlaisia sävyjä.
Uhreja muistettiin ja surtiin valtiojohtoa myöten hienolla tavalla. Oslon ja Utøyan tapahtumista on kirjoitettu ja puhuttu kyllästymiseen saakka. Tuskin on päivääkään mennyt heinäkuun lopun jälkeen ilman että keskeisissä norjalaisissa me-dioissa olisi ollut jotain joukkomurhasta. Joka ainoa tiedonmurunen on kaivettu esille.
Vähälle huomiolle on kuitenkin jäänyt Breivikin tekoja selittävä poliittinen ja ideologinen sytyke. Quislingiä ja Breivikiä yhdistää se, että kumpikin kirjoitti pitkän manifestin siitä, mitä pitäisi tehdä. Suuruudenhulluuden valtaan joutuneet miehet asettuivat jumalan asemaan.
Breivikin tekoja on pidetty niin kauhistuttavina, että vain harva on halunnut perehtyä siihen, mitä hänen päässään liikkui. Islamin ja monikulttuurisuuden vastustajia löytyy valitettavasti kaikista länsimaista, mutta mikä murtaa padot ryhtyä äärimmäisiin tekoihin?
Breivik oli kaikesta päättäen yksinäinen susi. Norjan turvallisuuspoliisilla oli varsin olemattomat mahdollisuudet saada vihiä hänen suunnitelmistaan. Avoimessa yhteiskunnassa riski isoihinkin veritekoihin on aina olemassa. Se riski meidän on pakko ottaa, ellemme halua muuttaa yhteiskuntaamme Pohjois-Korean kaltaiseksi pakkoleiriksi.
Anders Behring Breivikin taustasta nousee esiin muutamia asioita, joiden merkitystä tapahtumien kulkuun on hyvä pohtia. Voidaanko äärimmäisen väkivaltaisten videopelien levittämistä millään lailla rajoittaa? Miten tehokkaasti voidaan valvoa netin vihasivustoja?Voidaanko pommien tekoon käytettävien kemikaalien kauppa pitää kontrollissa? Mihin siviilit tarvitsevat käsiaseita?
Tiettyjen ihmisten ja ihmisryhmien syrjäytyminen on hankala haaste, joka tuskin on täysin eliminoitavissa missään. Kuulostaa laimealta kun sanoo, että välittämisen ilmapiiri vähentää riskiä ajautua tuhoisien ajatusten harhapoluille. Kaikesta huolimatta parhaimmissakin yhteisöissä on niitä, joiden aivoissa jokin niksahtaa väärään asentoon.
Norjasta ei ole tullut poliisivaltiota heinäkuun massamurhan jälkeen. Maa on kynsin hampain pitänyt kiinni demokratian ja oikeusvaltion periaatteistaan.
Breivik sai pätevän puolustusasianajajatiimin, ja oikeudenkäyntiä on valmisteltu samalla tavalla kuin muitakin suuria rikosjuttuja.
Vaikka Breivikin tekoja ei kauheuden mittarilla mitattuna voi verrata mihinkään aikaisempaan, ei Norjassa ole laadittu mitään uutta lakia miehen tuomitsemista varten.
Enimmäistuomio on 21 vuotta vankeutta, mutta sitä voidaan jatkaa viisi vuotta kerrallaan. Anders Behring Breivik tulee viettämään loppuelämänsä telkien takana.