Pitkän viiveen jälkeen täysistunto on vauhdissa. Lavalla ovat käyneet Tanskan pääministeri, YK:n pääsihteeri, Kiinan pääministeri, Brasilian ja Yhdysvaltain presidentit. Tämä on epävirallinen vaihe kokousta, vetoomusten paikka.
Vetoomuksille on tarvetta, sillä lopputulos on vielä auki. Jotain paperia hiotaan mutta se on pahasti kesken.
Kiina junttasi juuri kiinni kansalliset periaatteensa, joista se ei luovu. Kukaan ulkopuolinen ei saa tulla kontrolloimaan, miten Kiina ilmastotekonsa tekee.
Hetken näytti, että Brasilian Lula tulee ja pelastaa maailman. Hänen puheensa oli loistava, lämmin, vilpitön, ojensi kättä eri puolille. Hän meni jopa lupaamaan Brasilian rahaa globaaliin ilmastorahoitukseen - jotain, mitä kehittyvät maat ovat välttäneet. "Koska uskon jumalaan, uskon ihmeisiin, ja haluan olla osa ihmettä".
Lula on noussut kolmannen maailman tämän ajan suurimmaksi valtiomieheksi. Mutta samalla hän löi kiinni, mitä Kööpenhaminan tuloksessa on oltava. Se ei saa loukata kansallista suveneriteettia, ei saa tulla Maailmanpankin tapaista valvovaa elintä.
Sen jälkeen sivuovesta - kaikki muut ovat salissa - loikki esiin Barack Obama, joka viimeksi Kööpenhaminassa hävisi olympialaisten pitopaikan Lulalle. Obama ei luvannut mitään uutta, eikä voikaan, koska valtuuksia ei ole. Sen sijaan hän vaati läpinäkyvyyttä, siis juuri sellaista valvontaa, jota kolmas maailma tiukasti vastustaa. Sanakäänteet olivat jopa tylyn oloisia kehittyvien maiden suuntaan.
Mitä tästä tulee? Miten noista saa jotain yhteistä? USA ja Kiina löivät juuri kiinni vastakkaiset kantansa, liikaa arvovaltaa on nyt pelissä.
Tarvitaan seuraava ihmeentekijä. Lulan yritys oli hyvä, Obaman huono. Angela Merkeliä ei ole näkynyt vielä, ei Gordon Brownia, ei Nicolas Sarkozyä. Heistä se voi lähteä, etenkin Merkelistä.