Vuosisadan viettelykset
Romaani Mario Vargas Llosa; Tuhma tyttö. Suom. Sulamit Hirvas. Otava 2010.
Vastustamaton nainen, joka kameleontin lailla henkilöi muuttuvien vuosikymmenten eri tuulahdukset, on kertomataiteissa monesti käytetty keino. Perun ja maailmankirjallisuuden johtaviin nimiin kuuluva Mario Vargas Llosa ei tuo perinteeseen kovin paljon uutta, mutta lisääpä siihen kuitenkin yhden oman pakkomielteensä -- Gustave Flaubertin Rouva Bovaryn (1856). Yhdestä näkökulmasta katsottuna Tuhman tytön Lily on Emma Bovaryn kaltainen kapinallinen, joka misogyynisessä maailmassa uskaltautuu kaikkeen mitä vallitsevien arvojen mukaan siedetään vain toiselta sukupuolelta. Toisesta näkökulmasta Lily on pelkkä onnettomasti rakastuneen Ricardon intohimojen kuvajainen, jossa kirjailijan omaa sukupolvea kiehtoneet ajatukset seksuaalisesta vapaudesta vasemmistolaisuuteen ja ranskalaiseen filosofiaan saavat hieman aistillista lihaa ylleen.
Tuhma tyttö ei koskaan ratkaise näiden kahden teeman ristiriitaa, ja siksi se tuntuu enemmän Vargas Llosan nuoruudessa rakastamien, melodramaattisten radio noveloiden muunnelmalta kuin intellektuaaliselta kulttuurihistorialta, jollaiseksi se lienee myös tarkoitettu.
Tuhman tytön alussa eletään vuotta 1950. Ricardo rakastuu palavasti Lilyyn, jonka asema seurapiireissä paljastuu kuitenkin silmänlumeeksi. Romaanin mittaan pari kohtaa yhä uudelleen, ja samalla uudistuvat myös lemmekkään Ricardon nöyryytykset, kun Lily torjuu hänet milloin kiihkeänä kommunistina, diplomaatin vaimona, gangsterin heilana tai Pariisin älymystöpiirien päiväperhona. Ongelman ydin löytyy ehkä Vargas Llosan vuosia sitten julkaisemasta esseestä "Jatkuva orgia". Siinä Flaubertin Emma kuvataan pikareskina seikkailija, jonka uskaliaisuus kilpistyy miehisen yhteiskunnan muureihin. Minusta taas tuntuu, ettei Flaubert kovin suuresti arvostanut sitä pikkuporvarillisen vapauden laatua, jota Emma sokeasti tavoitteli.
Jokin oivallus inhimillisten tragedioiden pohjimmaisesta luonteesta puuttuu myös Tuhmasta tytöstä, minkä romaanin viimeinen sivu tavallaan myös myöntää. Kaikki sinänsä viihdyttävä kohkaaminen olikin tulevan kirjailijan mielikuvitusta ruokkivaa kiihkoa ja kaipausta.
Se kuulostaa verukkeelta, johon samalla raukeaa Vargas Llosan yritys sanoa oman sukupolvensa kokemuksista jotakin sarkastista, painavaa ja mietittyä.