Pääsiäisen alla ryhtyy vaistomaisesti pohdiskelemaan kärsimystä. Vieläpä sellaista järjetöntä, turhalta tuntuvaa kärsimystä. Veristä piinaa, paksua ahdistusta, tönkkösuolattua tuskaa.
Aivan niin, kirjoituksen aiheena on yletön marinointi. Tämän maan marketeista saa hakemalla hakea tavallista puhdaspintaista lihaa. Ei sitä tahdo löytää.
Kaikki sika-, kana-, nauta- ja kasvikunnan tuotteet on laitettu muovirasiaan ja lievää törkeämmästi hukutettu punertavaan marinadiin.
Ruokajalostamot luulevat, että me pidämme tällaisista helppovalmisteisista tuotteista. Monessa kodissa marinadiseos purskahtelee ranteille valuen siitä kellonranteen alle.
Kaiken marinointi alkoi Suomessa 1990-luvun alkupuolella. Samaan aikaan, kun terveellisesti syövä Koivisto vaihtui grillikioskin kokoiseen Ahtisaareen ja liityimme EU:n jäseneksi.
Marinointivillitystä saattaisi äkkiseltään pitää EU:n juonena. Mutta oikeassa Euroopassa ei kokata punaisen moottoriöljyn sekaan paineltuja lihanraatoja.
Ranskalainen kulinaristin nirppana pyörtyisi, jos hän avaisi laatikollisen puoliupoksissa olevia kanankoipia.
Sieraimissa tuntuu niin äkäinen suojakaasun lemahdus, ettei sellaista kestä kuin härmän paksuniskainen juntti. Itsetunnoltaan terveenä ei hänkään.
Villityksen täydellistäisi, että tehtaissa alettaisiin teollisesti marinoida esimerkiksi villasormikkaita, baseball-lakkien lippoja, polkupyörän sisäkumeja.
Raskaskomppista heavyjurnua sisältävä musiikki-cd olisi kaavittava peukalo-veitsi-otteella keskeltä paksua, verenpunaista mönjää ennen kuin se pyyhkäistään puhtaaksi ja pistetään mörisemään.
Eivät lihapötikät tarkasti ottaen ole edes marinoituja. Marinointi tarkoittaa säilykkeeksi valmistamista mausteisessa etikkaliemessä.
Valkoisissa muovilippaissa seilaavaa lihankuvatusta ei pysty nauttimaan suoraan marinadin keskeltä, kuten voisi jos se olisi oikeasti marinoitu.
Miksi meille voi syöttää mitä tahansa missä tahansa liemessä?
PETRI LAUKKA
petri.laukka@kaleva.fi