Verlan entinen puuhiomo ja pahvitehdas Kouvolan Jaalassa kuuluu yhtenä seitsemästä suomalaiskohteesta Unescon maailmanperintölistalle. Ennen käyntiä paikan päällä asia ihmetytti. Mitä niin ihmeellistä vanhassa kymenlaaksolaisessa tehdasympäristössä voi olla?
Mutta on siellä. Kauniina kesäpäivänä Verlankosken äärellä sijaitseva ruukkihenkinen miljöö on kertakaikkinen idylli vanhoine punatiilisine ja puisine rakennuksineen.
Verlan tarinan pani liikkeelle oululaissyntyinen nuori liikemies Hugo Neuman vain 24-vuotiaana. Puuhiomosta ei vielä hänen aikanaan kuitenkaan tullut voitollista liiketointa.
Myöhemmässä elämässään insinööri, tehtailija ja arkkitehti oli rakentamassa myös syntymäkaupunkiaan. Hänen kädenjälkiään Oulussa on esimerkiksi Teräksen talo eli Uusi seurahuone.
Verla on Suomen teollistumisen historian ohessa suomalaisen työelämän historiaa. Siitä näkökulmasta Verlan tarinan kiinnostavin henkilö on Maria Mattson. Oliko hän tehtaan naispuolinen omistaja, johtaja tai kenties johtajan vaimo?
Maria Mattson esiintyy Verlan nettisivuilla valokuvassa, mutta siinä hän ei ole sonnustautunut yläluokkaisiin asusteisiin leveälierisine hattuineen taikka päivänvarjoineen. Sen sijaan hänellä on päässään huivi ja hameen päällä esiliina. Maria Mattson oli tehtaalla pahvin lajittelijana.
Verlan historian merkkihahmojen joukkoon Mattson on päässyt siksi, että hän oli tehtaalla töissä 52 vuotta. Eläkkeelle hän jäi vuonna 1936 ollessaan 77-vuotias.
Mattsonin tehtävänä oli pahvin punnitseminen. Sitä hän teki puoli vuosisataa samassa lajittelusalin työpisteessä. Matssonin askelten jättämät jäljet näkyvät siinä kohdassa salin lattiassa edelleen.
Syitä siihen, että Mattson oli töissä niin pitkään, on useitakin. Ensinnäkin eläkkeet olivat tuohon aikaan olemattoman pieniä. Oli parempi olla töissä, jos jaksoi.
Toiseksi Maria oli huippuammattilainen. Hän pystyi erottamaan pahviarkkien painot toisistaan jopa ilman vaakaa. Tottuneet kädet ja sormet tunsivat muutaman gramman erot pelkästään pahvin paksuutta tunnustelemalla.
Kolmas syy oli kertoman mukaan se, että Maria myös piti työstään ja halusi tehdä sitä vielä siinä vaiheessa, kun voimat ja työteho olivat heikentyneet. Tehtaan johto arvosti Mattsonia niin paljon, että antoi hänen jatkaa. Tarina ei kerro, että vanhan työntekijän palkkaa olisi alennettu siinä vaiheessa, kun hänen voimansa alkoi vähetä.
Ja kun Maria tiettävästi vastentahtoisesti lopulta jäi eläkkeelle, mestari antoi lupauksen, että Maria haetaan apuun, jos lajittelussa tulee ruuhkaa tai muita ongelmia.
Varmaan tuo lupaus helpotti pitkän elämänvaiheen jättämistä. Ainakin se osoitti arvostusta.
Marian tarinaan sopisi myös niiden tehtaan johtajien ja omistajien nimeäminen, jotka näkivät vanhenevassa Mariassa muutakin kuin kuluerän. Kumarrus heille nyt nimiä mainitsematta.
Tämän päivän Mariat ja isällisesti alaisistaan huolehtivat patruunahenkiset omistajat ovat harvassa. Jälkimmäisille on siinä mielessä vähemmän tarvetta kuin ennen, että sosiaaliturva on nyt aivan muuta kuin silloin.
Eikä kukaan suomalainen patruuna pysty asettamaan aisoja maailmanlaajuiselle kilpailulle, vaikka haluaisikin.
Mutta patruunakauden parhaita puolia aika suorastaan huutaa. Valitettavasti sellaisten arvostus ei ole hääviä.
Yritysjohtajien ranking-lis-taukset syntyvät nyt ennen kaikkea sen perusteella, mitä tilinpäätöksessä jää alimman viivan alle, millaisia osinkoja yritys maksaa ja miten osakkeen arvo nousee.
Joskus on kyllä niinkin, että työntekijät tunteva toimiva johto haluaisi toteuttaa inhimillisempää henkilöstöpolitiikkaa. Se vain ei onnistu, kun niskan takana hengittävät omistajat, joille henkilöstö on vain euroja kuluttava luku ilman nimiä.
Se on yksi syy siihen, että moni tämän ajan mariamattson sulkee tehdassalin oven viimeisen kerran pari vuosikymmentä nuorempana kuin Verlan Maria.