Viisi vuotta tuhoisan tsunamin jälkeen Thaimaan Khao Lakissa on rauhallista. Paikallisten yrittäjien hymyn takaa kuultaa huoli: aivan liian rauhallista. Vaikka on sesonki, matkailijoita ei pyöri nurkissa haitalle asti. Rannalla on hiljaista, altaillekin mahtuu vaivatta.
Kuuleman mukaan varmimman käsityksen Khao Lakin majoitustilanteesta saa katsomalla, kuinka pitkä jono pohjoismaalaisten suosiman Viking House -ravintolan edessä on. Nyt jonoa ei ole ollenkaan. Syynä ei ole uuden tsunamin pelko eikä mieliin painunut kuva pahoin katastrofista kärsineen Khao Lakin sekasorrosta. Syy löytyy talouskurimuksesta, joka on kiristänyt suurimpien kävijäryhmien, pohjoismaalaisten ja saksalaisten kukkaronnyörit piukalle.
Khao Lak Seaview -hotellin johtajan Kiat Sprirasomin mukaan Khao Lakin kävijöiden suurimman ryhmän, saksalaisten, määrä on pudonnut hänen hotellissaan jopa 80 prosenttia edellisestä sesongista. Tuhannen kävijän kieppeillä pyörinyt suomalaisten luku on sekin huvennut toissavuoden huipusta. Miinusta on parisenkymmentä prosenttia.
Silti Seaviewin saksalaiset vakiovieraat, Margot Dukorn ja Helmut Servatius ovat paikalla tänäkin vuonna. Sympaattinen eläkeläispariskunta juhlii omien sanojensa mukaan uudelleensyntymänsä viisivuotispäivää. He pelastuivat, koska olivat tsunamin iskiessä bussimatkalla Phuketiin. Sprirasomille ei käynyt yhtä hyvin. Hän menetti vaimonsa, työtovereitaan ja ystäviään. Myös aineellisia menetyksiä koitui huomattavasti. Kaiken kaikkiaan aalto vei hotellin noin 250 työntekijästä kymmenisen prosenttia. Hotellinjohtaja kertoo avoimesti kärsineensä muutaman vuoden ajan "melkoisista mentaalisista ongelmista".
Khao Lakin hotellialueet nousivat pystyyn tuhon jälkeen niin nopeasti, että matkanjärjestäjät eivät paikan uudelleen avautuessa tienneet, alkaisiko nimeensä kolkon kaiun saanut alue vetää matkalaisia. Mutta niin vain kävi, että Margotin ja Helmutin tapaan monet muutkin tsunamin aikana paikalla olleet vierailevat siellä joka vuosi. Eräänlaista katastrofiturismia siis.
Paikalliset eivät puhu tsunamista kysymättä eikä katastrofia ei ole juurikaan tuotteistettu. Tsunamimuseokin on vaatimaton esitys ottaen huomioon sen potentiaalisen mielenkiintoarvon. Aika kaukainen asia tsunami tuntuu olevan myös matkailijoille. Uuden hyökyaallon mahdollisuutta pidetään yhtä epätodennäköisenä kuin lottovoittoa. Myös evakuointireitit ja hälytysjärjestelmät luovat turvallisuuden tuntua.
Silti rannalla kävellessä tulee miettineeksi, mitä minä tekisin, jos sama tapahtuisi nyt, ehtisinkö pakoon, kuinka saisin pienen lapseni turvaan? Mitä täällä tuolloin olleet ihmiset ajattelivat, mitä hengissä selvinneet kävivät läpi? Tuhon jälkiä on vielä havaittavissa, mutta silmään ne eivät tökkää. Kasvillisuuden seassa pilkottaa muutamia veden runtelemia, korjaamatta jääneitä rakennuksia ja kaatuneita puunrunkoja.
Kiristyneestä taloustilanteesta huolimatta yli 3?000 ihmistä lentää tänäkin talvena Oulusta Ahmedabadin kautta Phuketiin. Oulun koneen kanssamatkustajat olivat pääosin vanhempaa väkeä. Lapsiperheet tuntuivat järjestään tulleen Helsingistä. Ehkä lapsiperheitä lähtisi täältäkin enemmän, jos Oulusta lennettäisiin laajarunkokoneella ilman välilaskuja Phuketiin.
Nyt matka kestää pienemmällä koneella Intian pysähdyksen kanssa noin 14 tuntia. Se on melkoinen matka pienen villikon kanssa.