Off Skene - Valokuvataiteen 4. kolmivuotisnäyttely. Amos Andersonin taidemuseossa Helsingissä 11.8. saakka.
Valokuvalla on paikkansa taiteen kentässä. Yksi merkki tästä on se, että valokuvaajat ja valokuvaa käyttävät kuvataiteilijat ovat jo jonkin aikaa osallistuneet kuvataiteen alue- ja vuosinäyttelyihin.
Nyt valokuvauksen ja muun kuvataiteen välistä rajaa ylitetään toisesta suunnasta.
Amos Andersonin taidemuseossa avautuneessa valokuvataiteen Off Skene -kolmivuotisnäyttelyssä on mukana kuvataiteilijoita jopa siinä määrin, että muutamat tunnetut valokuvaajat ovat arvostelleet näyttelyn kokoonpanoa.
Off Skenen kuraattoreina ovat toimineet Helsingin kaupungin taidemuseon amanuenssi Jari Björklöv ja taidehistoriasta väitellyt filosofian tohtori Harri Kalha.
He ovat halunneet nostaa esiin marginaalissa olevaa valokuvausta ja "irtaantua poliittisesti korrektin nykyvalokuvan esteettisestä decorumista, kaksiulotteisesta valokuva-taulusta ja 'suurten vedosten' ylevästä formaatista", kirjoittaa Harri Kalha näyttelyn esittelyssä.
Näyttelyn kuratointia voi toki arvostella. Rajanveto marginaalissa kukoistavan valokuvauksen ja "poliittisesti korrektin taidevalokuvan" välillä on tehty valokuvan ulkoisten tunnusmerkkien rikkomisen tai niiden noudattamisen tasolla sen sijaan että kysymystä oli pohdittu sisällön ja tematiikan tasolla.
Off Skenessä esitellään pikemminkin valokuvan jokapäiväisiä erilaisia käyttötapoja ja valokuvan sidonnaisuuksia elämän eri osa-alueisiin ja muihin taidemuotoihin eikä niinkään erityisen marginaalista valokuvausta.
Kuraattorit ovat pyrkineet kyseenalaistamaan vakiintuneen valokuvan käsitteen ja laajentamaan sitä. He ovat kuitenkin joutuneet turvautumaan valokuvaajiin, jotka käyttävät samoja keinoja, joita useat suomalaiset valokuvaajat ovat käyttäneet jo 1970-luvulta lähtien.
Suuri osa näyttelyn taiteilijoista on syntynyt 1960-luvulla eli he ovat suhteellisen iäkkäitä.
Yksi heistä on Anneli Nygren, jonka valokuviin näyttelyvieras törmää ensimmäisenä. Yhdeksän tavallisen oloista ja suhteellisen pienikokoista värivalokuvaa on seinällä kehystämättömänä ilman sen kummempia johdantoja.
Näyttelyn avausteokseksi olisi odottanut jotain räväkämpää, jotain marginaalisempaa. Teos tuntuu jos ei nyt aivan tilaustyöltä, niin ainakin puheenvuoron omaiselta osallistumiselta.
Ajatus marginaalista tuntuu entistä etäämmältä, kun muistaa että Anneli Nygrenin videoteos on samaan aikaan esillä Helsingin kaupungin taidemuseossa Tennispalatsissa, jossa esitellään teoksia taidemuseon kokoelmista. Marginaali onkin jo museoitu.
Toinen saman kategorian taiteilija on Tanja Koponen (s. 1968). Häneltäkin on Tennispalatsin "Bileet joka huoneessa"
-näyttelyssä videoteoksia.
Off Skenessä mukana olevat Nygrenin ja Koposen valokuvateokset ovat sisällöllisesti suhteellisen vaatimatonta ja jo aiemmin koetun oloista taidetta - eivät siis erityisen marginaalista.
Edellisiä huomattavasti mieleenjäävämpi teos on Hyäryllistä-ryhmänimen valokuvainstallaatio "Punainen tupa ja". Teos on vanhoilla huonekaluilla asutuksi lavastettu kolmenkymmenen neliön yksiö puuhuusseineen ja suihkunurkkauksineen. Asunto on täynnä valokuvia, niitä on seinillä, hyllyillä ja suihkuverhossakin.
Veikko Björkin (s. 1960) Light Milk on tänä vuonna valmistunut tilateos ja installaatio. Isokokoisen mustan maitotölkin sisältä heijastuu värillisten valojen kaleidoskooppinen leikki pimeän galleriatilan seinille. Tekijänsä mukaan teoksessa näkyy välähdys vuoropuhelusta menneen ja nykyisen, idän ja lännen välillä.
Tuula Närhinen esittää oman kommenttinsa luontokuvaajien teknistä välineurheilua ja eläinten käyttäytymisen tirkistelyä vastaan.
Hän on kuvannut luontoa erilaisilla neulanreikäkameroilla, joissa on pyritty tavoittamaan eri eläinten näkökentän ominaispiirteet. Luonto ja samalla myös satunnaisesti paikalla oleva ihminen näyttäytyy jäniksen, ilveksen, hirven tai esimerkiksi leppäkertun näkökulmasta.
Kolmivuotisnäyttelyn taiteilijoiden töitä on jännittävä verrata vastavalmistuneiden ammattivalokuvaajien töihin, joita oli juhannukseen saakka esillä Suomen valokuvataiteen museossa. Sisältönsä puolesta monet työt olivat hyvin samankaltaisia.
Suurin ero on siinä, että tuoreiden ammattilaisten työt olivat viimeistellympiä ja huolellisemmin vedostettuja kuin niin sanotun marginaalin edustajien työt.
Sanalla sanoen kolmivuotisnäyttely on raikas.
Samalla se on edustava ja suhteellisen maltillinen otos nykyvalokuvauksen suuntauksista.
Samanhenkisen näyttelyn olisi toki voinut koota myös muiden kuvaajien, runsaasti julkisuudessakin esiintyneiden valokuvaajien teoksista, koska näyttelyssä keskeiseksi nouseva kysymys valokuvan perusluonteesta on kiinnostanut useita tekijöitä jo pitemmän aikaa.