Kolumni

Mara maksaa ka­la­ve­lat

Presidentti Martti Ahtisaari on toistellut toistakymmentä vuotta, ettei hän halunnut kahden kauden presidentiksi. Oli valtakunnan salaisuus, ettei tämä pitänyt paikkaansa.

_
_

Presidentti Martti Ahtisaari on toistellut toistakymmentä vuotta, ettei hän halunnut kahden kauden presidentiksi. Oli valtakunnan salaisuus, ettei tämä pitänyt paikkaansa.

Suomen poliittisen lähihistorian yksi mystisimmistä episodeista saa vihdoinkin lisävalaistusta, ja vielä hevosen suusta, tällä viikolla julkaistusta Ahtisaaren elämäkerrasta Matkalla.

Ahtisaari maksaa Tapani Ruokasen ja Katri Merikallion kirjoittamassa järkäleessä kalavelat tasavallan presidentti Tarja Haloselle ja SDP:lle, ei sentään korkojen kera, mutta kumminkin.

Rystykohtelias kuittaus oli nyt mahdollista antaa, kun Halosen toinen presidenttikausi lähestyy loppuaan. Suivaantuminen puolueeseenhan paljastui jo aiemmin siinä, ettei Ahtisaari liittynyt siihen uudelleen presidenttikautensa jälkeen, toisin kuin presidentti Mauno Koivisto.

Kirjasta käykiistatta ilmi, että Ahtisaari tahtoi pitkälle vuoden 1999 puolelle asettua ehdokkaaksi vuoden 2000 presidentinvaaliin.

Kenkä kuristi siitä, ettei istuva presidentti halunnut alistua SDP:n esivaaliin. Ahtisaari olisi lähtenyt ehdolle, jos kukkapuskalähetystö olisi tullut pyytämään. Näin oli tehty Koivistolle 12 vuotta aiemmin, miksei sitten hänelle?

Politiikan noviisi Ahtisaari voi syyttää myös itseään. Ahtisaaren ja SDP:n väleihin jäi pysyvä haava jo 1993, jolloin hän pesi esivaalissa puolueen suosikin Kalevi Sorsan. Puolue teki virheen avaamalla esivaalin puo-
lueen ulkopuolisille. He äänestivät Sorsan nurin.

Välit eivät parantuneet koko presidenttikaudella, ja kun Ahtisaari ei sanonut selkeästi eikä ajoissa juuta eikä jaata jatkoaikeistaan, häntä karsastaneet puoluevoimat saivat lisää vettä myllyynsä.

SDP:n Ahtisaaresta haluama revanssi tuli selvimmin läpi Sorsan kuulusta Kunnianpalautus-kolumnista Turun Sanomissa 27.4.1999. "Periaatteellinen puolueväki on nyt hakemassa ennen kaikkea kunnianpalautusta", Sorsa kirjoitti.

Ahtisaari harkitsi kisaan lähtöä jopa puolueiden ulkopuolisena ehdokkaana. Kun Ahtisaari ilmoitti jäävänsä pois SDP:n esivaalista, hän sanoi harkitsevansa juhannukseen mennessä, olisiko ylipäätään ehdokkaana. Tämäkin osoitti, ettei politiikan ulkopuolella kannuksensa hankkinut Ahtisaari ymmärtänyt sen realiteetteja.

Muutamat Ahtisaaren kommentit ovat harvinaisen myrkyllisiä mieheltä, joka on perusolemukseltaan kaikkea muuta. Myrkkykärki kohdistuu SDP:hen yleensä ja Haloseen erityisesti. Myös tuon ajan pääministeri-puoluejohtaja Paavo Lipponen saa osansa.

Ahtisaaren mukaan "Halosella oli hirveä hinku virkaan". Taustalla oli hänestä myös sukupuolten sota eli se, että Elisabeth Rehnin melkein-valinnan jälkeen oli sosiaalinen tilaus naispresidentille. SDP taas oli kyllästynyt Ahtisaareen, koska "en ollut suostunut koko presidenttiaikana sen ohjaukseen". Presidentti sanoo olleensa "häpnadilla lyöty" Halosen kampanjasta ja siitä, että tämä vetäytyy vain jos puolue sitä vaatisi.

Tällainen teksti presidentin suusta on Suomen poliittisessa kulttuurissa ennenkuulumatonta. Presidenttien ei ole ollut tapana kommentoida toistensa tekemisiä saati sitten arvostella toisiaan edes puolella sanalla. Voi vain kuvitella, millaisia reaktioita Ahtisaaren sanat herättävät presidentinlinnassa.

Matkalla tarjoaa uuden näkökulman Lipposen toimintaan. Kirjan mukaan Lipponen pelkäsi, että vuoden 1999 eduskuntavaalien kakkosääniharava Halonen voisi haastaa hänet puheenjohtajakilvassa ja jopa voittaa. Näin Lipposelle olisi sopinut paremmin, että Halosesta tulisi presidentti eikä hänen kaatajansa.

Vaikka Ahtisaari taisi saada tapahtumista sieluunsa pysyvän vamman, loppujen lopuksi hänelle oli näin parempi. Ahtisaari palasi leipälajiinsa eli rauhan välittämiseen. Siitä seurasi uran kruunu eli Nobelin rauhan palkinto.

On hyvä, että Ahtisaari viimeinkin kertoo asioista omasta näkökulmastaan. Vastaus toivottavasti luetaan Haloselta tulevista muistelmista.