Ensi viikko ratkaisee, alkaako sota Irakia vastaan pian vai annetaanko asetarkastuksille lisäaikaa. Ratkaisut ovat niin tärkeitä, että mannertenvälinen suunsoitto joutaa lopettaa.
Irakin tilanteen ratkaisua koskevan kysymyksen keskiössä pitäisi kaiken järjen mukaan olla se, miten saadaan kiistaton selvyys, onko Irakin hallussa joukkotuhoaseista, ja jos on, miten ne voidaan tehdä vaarattomiksi turvautumatta sotaan.
Huomio on kiinnittynyt kuitenkin kaikkeen muuhun ja avainkysymyksen kannalta epäolennaiseen. Yhdysvallat yhtäältä sekä Ranska ja Saksa toisaalta käyvät Atlantin yli turhaa ja vaarallista sanasotaa. Se antaa diktaattori Saddam Husseinille pelitilaa ja -aikaa. Se ei voi olla yhteisten euroatlanttisten etujen mukaista.
Maailmanjärjestys on toisesta maailmansodasta lähtien pitkälle rakentunut Yhdysvaltain ja Länsi-Euroopan strategiseen kumppanuuteen periaatteena ja Natoon sen ilmentymänä. Epäröinnin jälkeen Yhdysvallat sijoitti vanhalle mantereelle joukkojaan estämään Neuvostoliiton vyöryä Itä-Eurooppaa pidemmälle. Neuvostoliiton ja sosialistileirin hajoaminen ei ole tehnyt loppua vanhan ja uuden mantereen yhteisistä eduista.
Skisma Euroopan ja Yhdysvaltain välillä on aina kuulunut mannertenväliseen kumppanuuteen. Se on ollut pahimmillaan useimmiten silloin, kun Yhdysvalloissa on pitänyt valtaa ideologinen presidentti. Tällainen oli Ronald Reagan, ja tällainen on George W. Bush. Suukopua on ollut myös silloin, kun apu on pitänyt hakea rapakon takaa Euroopan toimintakyvyttömyyden takia. Jugoslavian sota on siitä hyvä esimerkki.
Presidentti Bushin cowboy-tyyli ei ole ollut omiaan edistämään yhteisen sävelen löytymistä. Puolustusministeri Donald Rumsfeld iski vyön alle kuvaamalla Ranskaa ja Saksaa "vanhaksi Euroopaksi" ja sanomalla, että Euroopan keskipiste on siirtynyt idemmäksi.
Bushin hallinto on löytänyt Irakin-politiikalleen enemmän ymmärrystä - Britannian, Italian ja Espanjan lisäksi - Itä-Euroopan uusista ja tulevista Nato-maista. Pisimmälle on mennyt Puolan presidentti Aleksander Kwasniewski. "Jos se on presidentti Bushin visio, se on myös minun", hän sanoi New York Timesin haastattelussa. Tukea selittää osaltaan Itä-Euroopassa Yhdysvaltoja kohtaan tunnettu kiitollisuudenvelka Naton laajentumisesta.
Ranska on perinteisesti ollut poikkiteloin Yhdysvaltain kanssa. Uutta on se, että Ranskan rinnalle on nyt liittynyt Saksa. Se antaa yhtäältä voimaa EU:ssa velloville pyrkimyksille vahvistaa unionin maailmanpoliittista roolia; sotahakuiselle Bushin politiikalle onkin syytä panna kampoihin. Toisaalta Saksan liittyminen Ranskan rinnalle tekee sanasodasta vaarallisemman kuin jos vain Ranska pitäisi ääntä. Suukovussa on tietysti kysymys myös taktikoinnista ensi viikon aattona, mutta ei vain siitä.
Molemmin puolin Atlanttia olisi korkea aika vetää rauhassa henkeä. Jos sanailu jatkuu, se tuottaa helposti pysyviä haavoja ja sokeuttaa näkemästä yhteisiä etuja. YK:n turvallisuusneuvostossa on päästävä lähiviikkoina yhteisymmärrykseen, annetaanko YK:n asetarkastajille ylipäätään lisäaikaa ja jos annetaan, paljonko.
Lähtökohta on se, että sota on huonoin vaihtoehto ja epäonnistumisen merkki. Väkivallan käytöstä voidaan päättää vain turvallisuusneuvoston päätöksellä. Asetarkastajille on annettava lisää aikaa, jos he sitä ensi viikolla pyytävät. Turha sanailu on lopetettava; muutoin kasvaa vaara, että Yhdysvallat lähtee omille teilleen ja että strateginen akseli alkaa ruostua pintaa syvemmältä. Se ei olisi eduksi etenkään Euroopalle.