Itsenäistyikö Suomi todella vuonna 1917 itsenäiseksi julistautuessaan, vai vasta keväällä 1919, jolloin johtavat länsivallat USA ja Britannia tunnustivat Venäjästä irtautuneen entisen suuriruhtinaskunnan valtiollisen suvereniteetin? Tai kenties oikea vuosi onkin vasta 1920, kun Suomi sopi rajoistaan ja muista suhteistaan vanhan emovaltakuntansa Venäjän uusien isäntien kanssa Tarton rauhassa?
Joka tapauksessa tilanne oli vielä 1919 kaikin puolin sekava. Kaaokseen ajautuneen Venäjän tulevaisuus oli kysymysmerkki, ja Venäjän tulevaisuudesta riippui myös Suomen asema. Ydinkysymys oli, kestääkö Leninin punainen hallinto länsivaltojen interventioita ja valkokenraalien rynnistystä, ja jos ei kestä, miten valtaan Venäjällä nouseva porvarillinen hallitusvalta suhtautuisi eronneisiin reunamaihin.
Erityisen kiinnostavaksi Suomen kannalta tilanne tiheni alkukesästä 1919. Länsivaltojen tukemat valkokaartit tunkivat kohti Pietaria ja Itämerta hallitsi brittilaivasto, joka oli Suomen hallituksen luvalla perustanut tukikohdan Koivistolle, Pietarin kupeeseen. Suomen ulkoministerikin oli mukana hengessä varoittaessaan maansa ryhtyvän pian tarpeellisiin toimiin "neuvostohallituksen saattamiseksi järkiinsä", mikäli rajakahakat jatkuisivat. Myös Mannerheimin arvailtiin ja tiedettiin suunnittelevan Pietarin vapauttamista.
Suomen paperipatruunoita tämän mittasuhteiltaan maailmahistoriallisen ratkaisun hetki innosti. Bolsevikkivallan kukistuminen Nevan metropolissa näytti olevan pian käsillä, ja vanhoja päämarkkinoitaan janoava teollisuus varustautui käyttämään hyväkseen näin tarjoutuvia tilaisuuksia.
Toiveet kaupan sujumisesta Leninin Venäjän kanssa oli jo hylätty. Sen sijaan uskottiin länsivaltojen ja Suomen toteuttamaan sotilaalliseen ratkaisuun, jonka oli määrä syöstä Leninin hirmuhallitus vallasta, vapauttaa Pietari ja palauttaa taloudellisen toimeliaisuuden turvaavat järjestyneet olot laajalle Venäjänmaalle. Näin markkinat oli avattavissa, vanhat miljoonasaatavat perittävissä ja Suomelle tarpeelliset turvallisuustakuut hankittavissa.
Petsamo, portti Jäämerelle ja Itä-Karjala metsineen oli myös liitettävissä Suomeen. Metsäyhtiöille jo tutut Venäjän Karjalan suuret puuvarat itse asiassa vain odottivat liikkeelle pääsyä, kuten rautatien rakentamista Nurmeksesta Vienanmerelle jo suunnitellut Kauppalehti keväällä 1919 kirjoitti. Venäjällä, Englannilla tai muilla samoja metsiä tähyilevillä ei ollut samanlaista "itsekästä intressiä Karjalan metsien säästämiseksi" kuin puusta elävällä Suomella, kirjoitti puolestaan heimoaatetta vaalinut maalaisliittolainen Ilkka.
Metsäteollisuus ei ollut innostunut heimoaatteesta, Mannerheim ei senkään vertaa. Kenraalia kiehtoi ajatus edetä vanhan Venäjänmaan pelastavan läntisen ristiretken kärjessä, mutta hän ymmärsi myös paperiteollisuuden intressejä. Niinpä nämä kaksi yhteen liittyvää voimaa, Mannerheim ja suuret metsäyhtiöt, olivat kevään ja kesän 1919 aikana suuntaamassa Suomea Pietarin tielle.
Ei siten ollut sattuma, että eturivin paperi-industrialisti, kenraali Rudolf Walden, Pietarissa rikastunut teollisuusmies, toimi puolustusministerinä ja samalla metsäyhtiöiden edustajana maan hallituksessa. Leo Ehrnrooth, Puunjalostusteollisuuden Keskusliiton pääjohtaja, oli puolestaan vt. ulkoministeri, joka kesäkuussa neuvotteli venäläisten valkokenraalien ja pankkiirien kanssa molempia osapuolia kiinnostavista kysymyksistä.
Suurteollisuuden vanha luottomies, Yhdyspankin pääjohtaja August Ramsay, joka oli taistellut ennen sotia paperiteollisuuden edunvalvojana Venäjällä, oli keväällä 1919 KOP:n pankinjohtajan Kaarlo Castrénin johtaman hallituksen valtiovarainministeri. Ja Carl Enckell, entinen idänkauppias ja suuren konepajayhtiön johtaja, oli hallituksen varsinainen ulkoministeri, joka Suomen edustajana Versailles´n rauhankongressissa haki länsivaltojen tukea Mannerheimin suunnitelmille.
Pankkiensa luottotappioista kimpaantunut Ranska, tsaarin Venäjän pankkiiri, oli erityisen innostunut bolevismin kukistamisesta intervention avulla. Ranska myikin Suomelle aseita ja rohk aisi muutoin Mannerheimia Pietarin offensiiviin. Mutta periaatteellisesta hyväksymisestä huolimatta epäröivien länsivaltojen ratkaiseva tuki jäi kesällä 1919 puuttumaan. Yhteistyö valkokenraalien kanssa ei myöskään ottanut sujuakseen. He ja heidän takanaan marssiva kansallinen Venäjä eivät olleet edes valmiita tunnustamaan Suomen itsenäisyyttä.
Viimeistään tämä vei Pietarin retkeltä porvarillisen Suomen kannatuksen. Vasemmiston kannatusta sillä ei koskaan ollutkaan. Mannerheimin ja idänkauppaa käyneen suurteollisuuden liitto osoittautui näin sisäpoliittisestikin lepäävän aivan liian kapeilla harteilla.
Eduskunnan valtaenemmistön tahtoa oli lopulta vaikea sivuuttaa. Ainakaan brittitarkkailijat eivät sitä paitsi uskoneet edes Suomen armeijaan olleen luottamista, jos marssikäsky Pietariin annettaisiin.
Sisäpoliittinen suunnanmuutos romutti loputkin haaveet Pietarin valtauksesta. Muutos oli alkanut kevään 1919 eduskuntavaaleissa, joissa monarkistinen oikeisto oli kärsinyt raskaan tappion. Kesäkuussa eduskunta hyväksyi Suomelle tasavaltaisen hallitusmuodon, jonka valtionhoitaja Mannerheim monien kannattajiensa pettymykseksi vahvisti. Poliittisen käänteen sinetöi, kun presidentiksi valittiin Mannerheimin sijaan maltillinen K. J. Ståhlberg.
Kirjoittaja on Helsingin yliopiston Suomen ja Pohjoismaiden historian professori.