Helsinki Henning Mankell, kuten joku Stephen King, kuuluu siihen kansainvälisten tähtien joukkoon joka ei enää tarvitse kiitoksia eikä palkintoja.
On ollut merkkejä, että Mankell on kyllästynyt omaan kovimpaan myyntivalttiinsa, Ystadin poliisikomissaari Kurt Wallanderiin, väsyneeseen arkielämän tarpojaan, jonka turhautuneeseen virkamieshahmoon aina mielellämme samaistuimme.
Ehkä Mankell on saanut liian paljon kaikkea, koskapa hän esimerkiksi romaanissaan Tea-Bag pyrkii ulos salapoliisiromaanin lajityypistä, kohti niin sanottua taideromaania.
Kirjan sankari Jasper Humlin on eräs Ruotsin kuuluisimpia lyyrikoita. Hänen halunaan on saada parhaat stipendit, lukijamääristä hän ei välitä tippaakaan. Hänen kustantajansa alkaa vaatia Humlinia kirjoittamaan salapoliisikirjoja. Kustantaja on varmuuden vuoksi jo alkanut mainoskampanjan ilmoittaen, että Humlinin seuraava teos on rikosromaani. Humlin kuulee myös että hänen pahin kilpailijansa lyyrikko Viktor Leander kirjoittaa myös parhaillaan salapoliisikirjaa.
Humlinin asema Ruotsin Parnassolla alkaa siis horjua. Erääseen runonluentatilaisuuteen kirjastossa osallistuu vain pultsareita ja mustia pakolaisia. Nyt Humlin tutustuu uuteen maailmaan mustan tytön, Tea-Bagin, kautta. Tea-Bagin kielenkäyttö on täynnä uudenlajista runoutta, sellaista jota Humlin ei ole koskaan kuullut.
Humlin muuttuu osallistuvaksi kirjailijaksi, tutkien pakolaisongelmaa. Jos kirja puhuu totta on ongelma suuri: 10 000 henkilöä Ruotsin kaupungeissa vaihtaa joka yö asuinpaikkaa. Pakolaiset asuvat porvarien asunnoissa, joihin he tiirikoivat itsensä sisään. Asunnot ovat tyhjinä kun omistajat ovat mennet lomailemaan. Onkohan Suomessakin jo näin?
Pakolaisten kertomukset muodostavat teoksen sisällön.
Mikä on tuo taideromaanin "korkeampi" taso johon Mankell pyrkii. Siihen kuuluivat universaalit ja syvälliset ihmisen ongelmat. Täytyy kai sanoa, että taideromaanien kirjoittajien oma vika on ollut 1900-luvulla, että yhä suurenevat lukijamassat ovat siirtyneet salapoliisikirjallisuuden lukijoiksi. Me olemme saaneet ristiksemme puoli vuosisataa kuva-arvoituksia: peräjälkeen kokeellisen, uuden romaanin, absurdin romaanin, joissa lukija ei aina tiedä missä ja mitä tapahtuu. Lukeva yleisö on kyllästynyt piiloleikkiin ja siirtynyt dekkareihin, niissä ei tarvitse ihmetellä mistä puhutaan.
Mutta ongelma on niin monipiippuisempi: Kun on lukenut kymmenen dekkaria, alkaakin haluta muuta. Silloin alkaa lukea vaikka nuoruutensa Hermann Hesseä uudestaan. Mankell on tuntenut tämän halun "muuhun", mutta mielestäni nimenomaan Tea-Bag ei korvaa tätä "paremman" kirjallisuuden tarvetta.