Nelson Mandela edustaa Afrikan toivoa, Robert Mugabe sen kirousta. Kumpikin kuuluu jo väistyvään vapaustaistelijoiden sukupolveen. Afrikan uudet suuret miehet odottavat vielä itseään, mikä saattaa olla hyväkin merkki.
Johannesburgin vauraalla esikaupunkialueella asuu hiljainen harmaatukkainen mies, jo lähellä 90 vuoden ikää. Kaksi vuotta sitten kesäkuussa hän matkusti pitkän matkan Norjan Tromssaan, johon musiikin maailmantähtiä oli koottu 46664 Arctic -konserttiin.
46664 oli Mandelan vankinumero 18 vuoden ajan Robben Islandin vankilasaarella Kapkaupungin edustalla. Silloin kyseessä oli poliittisen taistelun tuoma tuomio. Nyt numeron avulla kootaan varoja aidsin vastaiseen taisteluun.
"Mitä enemmän meiltä puuttuu rohkeutta ja tahtoa toimia, sitä enemmän me tuomitsemme veljiämme ja siskojamme kuolemaan, samoin lapsiamme ja lapsenlapsiamme", oli Mandelan sanoma tromssalaisille. Etelä-Afrikan poliittinen vapauskampanja on hänen osaltaan jo aikaa sitten voitettu ja ohitse, mutta yhä vielä hän jaksaa jatkaa toisessa kampanjassa. Mitä tekee vapaudella jos ei ole elämää.
Etelä-Afrikan piti räjähtää kaiken repivään kostonkierteeseen, kun valkoisen vähemmistö keinotekoinen ylivalta oli ohi. Niin ei käynyt, ja se on paljon juuri Mandelan ansiota. Hän ohjasi muutosta kulkemaan sovinnon ja demokratian reittiä.
Sattuma tai ei, Etelä-Afrikassa eli nuoruutensa vuodet myös Mahatma Gandhi, Intian vapauttaja ja väkivallattomuuden saarnaaja. Hänenkin poliittinen heräämisensä tapahtui Etelä-Afrikan valkoisten "ansiosta", intialaisvähemmistön oikeuksien puolustajana.
Gandhin kausi maassa osui buurisotien aikaan, Mandela kasvoi jo itsenäisessä valtiossa. Etelä-Afrikassa ei ollut muuhun Afrikkaan verrattavaa ulkomaista siirtomaahallintoa. Sortajat olivat paikallisia valkoisia, lait myös paikallisia mutta eivät mielivaltaisia. Mikä myös huomattavaa: orjakauppa ei rokottanut noita alueita, vahvimpia ja ylpeimpiä ei ryöstetty pois. Zulut olivat taistelleet brittejä vastaan urhoollisesti, Mandela itse on xhosien kuninkaallista sukua.
Muun Saharan eteläpuolisen Afrikan tarina on toinen. Aivan äskettäin on Britanniassa muisteltu historian merkkipylvästä. Tuli kuluneeksi 200 vuotta siitä, kun britit kielsivät orjakaupan. Neljän vuosisadan ajan valkoisten ihmiskauppiaiden laivat kuljettivat 12 miljoonaa mustaa ihmistä ruumissaan läntisestä Afrikasta kohti Amerikkaa. Itärannikolla hääräsivät arabikauppiaat.
Kun orjakauppa päättyi, sukupolvi toisensa jälkeen oli menettänyt kaikki parhaat voimansa. Sitten tulivat eurooppalaisten sotavoimat ja jakoivat Afrikan siirtomaikseen.
Sen järjestelmän purkautumisesta on nyt puoli vuosisataa. Ghana on juuri juhlinut 50-vuotista itsenäisyyttään. Kun maa aloitteli omaa taivaltaan juhlitun Kwame Nkrumahin johdolla, sen ja Etelä-Korean kansantuote oli osapuilleen samalla tasolla. Nyt Etelä-Korea on maailman vauraimpien joukossa. Vapaussankari Nkrumah vei maansa yksipuoluejärjestelmään ja kohti sotilaskaappauksia, joissa hänetkin syrjäytettiin. Afrikan suunta on ollut toinen kuin kaikkien muiden.
Vasta itsenäistyneessä Ghanassa 1950-luvun lopulla oleili myös Robert Mugabe, isätön lähetysaseman kasvatti, joka opinahjossaan Etelä-Afrikassa oli tavannut Julius Nyereren ja Kenneth Kaundan kaltaisia hahmoja. Afrikan itsenäisyysliikkeen suuri sukupolvi oli tuolloin kasvamassa. He tunsivat toisensa, ja heistä Mugabella oli pisin tie edessään, taisteluiden ja vankiloiden kautta maansa johtoon.
Entinen valkoisen vähemmistön Rhodesia muuttui mustan enemmistön Zimbabweksi vasta 1980. Valkoiset viljelijät saivat jäädä tiloilleen, ja se puolestaan saattoi rohkaista Etelä-Afrikassa niin mustia kuin valkoisia uskomaan rauhanomaisen muutoksen mahdollisuuteen.
Mugabe oli Zimbabwen ensimmäinen johtaja. Nyt eletään vuotta 2006, hän on 83-vuotias ja havittelee uudelleen ehdolle maan presidentiksi. Oppositiojohtajia hakataan, työttömyys on järkälemäisesti 70--80 prosentin luvuissa, inflaatio nelinumeroinen ja elintarvikkeet ja polttoaine lopussa. Maa on niin epäonnistunut kuin olla saattaa.
Silti suosionosoitukset kolmannen maailman johtajien riveistä ovat olleet raikuvia, kun Mugabe on YK:n huippukokouksissa saarnannut brittien imperialismia vastaan, ja silti eteläisen Afrikan johtajat eivät hätäkokouksessaan onnistu tuomitsemaan Mugabea julkisesti.
Eivät, sillä niin tehdessään he veisivät samalla itseään tuomiolle. Mugabe on sitä sukupolvea, jonka kautta syntyy legitimiteetti myös niin monelle muulle Afrikan johtajalle: vapaustaistelu, imperialismin vastustaminen. Zimbabwe on romahtanut, mutta Mugabe ei. Hän aloitti hyvin, mutta hänelle tapahtui jotakin. Yksi tulkinta on, että Mandelan nousu sai Mugaben lähtemään täysin toiselle tielle, ja molemmat ovat vieneet roolinsa äärimmäisyyksiin asti. Pyhimys ja paholainen, kumman muisto elää?
Siinä ovat vapaustaistelijoiden sukupolven ääripäät. Afrikan uuden sukupolven on vielä etsittävä oma reittinsä -- mutta harva heistäkään on päässyt kasvamaan oloissa, joissa lakiin on voinut luottaa voimaa enemmän.
***
Tämä on nyt tutkittu: pätkätyöt ovat uhka mielenterveydelle. Mitä enemmän lyhyitä työsuhteita, sitä enemmän masennuslääkkeitä. Ehkä pätkätöitä hyvänä ja tehokkaana vaihtoehtona pitävien työnantajien pitäisi tässä tilanteessa tarjota edes yhtä luontaisetua. Mitä lyhyempi työsopimus, sitä isompi pilleripurkki kylkiäisenä kouraan.