Ahne joki, joka houkuttelee mukaansa ja rata ja radalla puuskuttava tavarajuna, jonka kanssa leikitään venäläistä rulettia. Siinä välissä pohjoinen kylä, josta on vaikeaa löytää yhtään normaalia ihmistä.
Siinä Maria Peuran uuden romaanin näyttämö, joka kartalla asettuu jonnekin Tornionlaakson keskiseen maailmaan.
"Pello. Puoli tuntia", sanoo konduktööri.
"Mahtiskaa", hönkäisee romaanin kakarayksikkö asemalaiturilla.
"Kauhea häpeä", hokee romaanin ydinperheen äiti aina kun sattuu ja tapahtuu.
Ja aina tapahtuu. Peura on iskenyt romaaniinsa semmoisen vauhdin ja intensiteetin, että välillä rukoilin edes pientä suvantopaikkaa. Että itsemurhaamiset, romahtamiset ja ruumiista irtoamiset edes hetkeksi taukoaisivat.
Toisen normaali on toisen sekopää. Tilastotiede ja romaanitaide ovat jälleen kerran kaksi eri asiaa. Timo K. Mukan Kyyhkyn ja unikon väsyneet sankarit elivät 1970-luvun alkua ja saman vuosikymmenen lopulle Peurakin on sijoittanut ihmisensä.
Kyyhkyn ja unikon tavaramaailmaan uupunut mainosmies Pieti Kolström on 37 ja elämänsä lakikorkeudessa, Valon reunalla -romaanin Ristiina ehtii täyttää 14 ennen kuin romaanin vauhti loppuu. Se minkä Pieti on käynyt läpi, on Ristiinalla vielä edessä.
Kun romaanin villi meno tyyntyy, myyttisen tavarajunan paikalle ilmaantuu proosallinen Helsinki-Kolari -pikajuna. Ristiina hyppää junaan, pois pohjoisesta kylästä. Lähtö on tärkeämpi kuin päämäärä, mutta joka tapauksessa Ristiinalla on edessään aika, jota kutsutaan aikuisuudeksi. Mikäli romaanin pikku vinkkejä on uskominen, aikuisuus on ikävä asia.
Valon reunalla on kuin viimeinen purkaus, soihtu, joka valaisee maailmaa lapsuuden rannattoman mielikuvituksen loppumetreillä.
Päällisin puolin se on varhaisteinien rakkaustarinan kuvaus, jossa Romeon ja Julian tarina on siirretty maailman marginaaliin Euroopan reunalle. Ristiinan ja Karin rakkaus ei tosin ole kovin ylevä ja puhtoinen, pikemminkin siinä on raisua Lolitaa meänkielellä.
Nuoret kokeilevat seksuaalisuuden työkaluja minkä ehtivät. Shakesperiaanista asetelmaa Peura tarjoaa siinä, että kysymys on mahdottomasta rakkaudesta, jota lähiympäristö hyljeksii parhaansa mukaan. Ristiinan isä on kunnanjohtaja ja äiti opettaja, ja siihen siivoojan poika Karilla ei ole pelimerkkejä pinottavaksi. Kari asuu kylän kerrostalossa: "Siihen slumhiin et jalallasti astu."
Keskiluokkaisten lavasteiden takana piileskelee kuitenkin toisenlainen totuus. Ristiinan isä on juoksee vieraissa ja kiskoo viinaa kuin poromiehet ja äiti pitää vessassa apteekin sivuvarastoa. Hädän hetkellä äiti ja tytär heittelevät pillereitä naamaansa rinta rinnan, mutta Ristiina jaksaa olla solidaarinen isälleenkin.
Isän sisko Mansi on virallisesti hullu ja äidin veli osaa laskea kaiken ja ennustaa "mitä tuleman piti". "Ennustaminen vei enolta voimat. Siksi hän oli holhouksessa." Ristiina on määrittelemätön, luokaton, pitelemätön, mutta kysymys ei ole pelkästä sukurasituksesta. Peura ei kirjoita mitään rappeutuvan suvun historiaa.
Kysymys on viime kädessä romaanin omasta maailmasta. Peuran kerronta kärjistää, liiottelee ja yrittää kaiken keinon karata realismin kynsistä. Peuran esikoisromaani On rakkautes ääretön (2001) pyrki sinänsä hurjassa aiheessaan psykologiseen uskottavuuteen, mutta nyt kirjailija on hylännyt tällaiset pyrinnöt.
Romaani haluaa rakentaa toisenlaista kuvaa pohjoisesta kylästä: kuljetaan varjoissa kuolema kantapäillä, lennetään arjen tuolle puolen, istutaan päättymättömällä survival-kurssilla lumen ja pimeän keskellä. Peura on ylivirittänyt romaaninsa keinot äärimmilleen, mutta romaanin episodimainen rakenne on voimaa ja vimmaa täynnään. Intensiivinen kerronta yrittää tehdä näkymätöntä näkyväksi.
Lapsuus on hukattu, mutta toivo ja tulevaisuus ovat jäljellä. Maria Peuran proosa vaeltaa pohjoista kohti, luikertelee ihmisten sisään ja yrittää löytää reitin pois täältä, keskiluokkaisesta reaalimaailmasta.
Peuran päähenkilö lähtee etelän maalikyliin, mutta hänen proosansa matkustaa yhä kauemmas pohjoiseen, vaikka reunalle asti.