Ryhmäkanne voisi täydentää suomalaista oikeuskäytäntöä. Jos laki rakennetaan viisaasti, sen ryöstöviljelyn mahdollisuutta tuskin jäisi.
Ryhmäkanne on oikeudellinen menettely, jota ajetaan yleisessä tuomioistuimessa riita-asiassa ja jonkin ryhmän puolesta. Ryhmäkanteen kotimaa on Yhdysvallat. Siellä kanteet koskevat tyypillisimmin kuluttajansuojaa. Euroopassa menettely on vielä harvinainen, mutta lähin ja Suomen kannalta kiinnostavin esimerkkimaa on Ruotsi. Siellä ryhmäkanne on ollut käytössä vuodesta 2003.
Torstaina erimielisen mietintönsä jättänyt työryhmä ehdottaa, että ryhmäkanne otettaisiin käyttöön kuluttajariitoja ja ympäristövahinkoja koskevissa kiistoissa. Työryhmä haluaa näin rajata kanteen soveltamisen asioihin, joissa tarpeet näyttävät painavimmilta. Toinen olennainen kohta ehdotuksessa on, että ryhmäkannetta ajaisi viranomainen. Kuluttajan ja elinkeinonharjoittajan välisissä riidoissa se olisi kuluttaja-asiamies, ympäristövahingoissa Länsi-Suomen ympäristökeskus.
Näillä perustelluilla rajauksilla on tarkoitus torjua se mahdollisuus, että ryhmäkannetta voitaisiin käyttää rahastus- tai vahingoittamistarkoituksessa. Kummastakin on esimerkkejä maailmalta, erityisesti Yhdysvalloista.
Elinkeinoelämän keskusliitto EK ja Keskuskauppakamari suhtautuvat ryhmäkanteeseen jyrkän kielteisesti. EK kysyy, miksi valtion pitäisi osallistua yksityisten välisiin kiistoihin. Kysymys on periaatteessa aiheellinen, mutta toiseen vaakakuppiin täytyy asettaa kansalaisten tasapuolinen kohtelu ja oikeusturvan toteutuminen. Oikeusvaltion tehtäviin kuuluu edistää näitä asioita. Ryhmäkanteella voidaan edistää oikeudenmukaisuuden toteutumista sellaisissa kiista-asioissa, joissa yksittäisen kansalaisen rahan tai taidon puute voivat estää asian tulon tuomioistuimeen ja jotka samalla tavoin koskevat suurta kansalaisjoukkoa.
EK:n mielestä ryhmäkanteen olemassaolo on myös kielteinen tekijä silloin kun yritykset arvioivat sijoittautumista tiettyyn valtioon. Perustelu on liioiteltu. Ainakaan Ruotsin tähänastiset kokemukset eivät anna pohjaa EK:n huolelle. Ja jos jokin yritys Suomeen tuloa harkitessaan vakavasti pohtii ryhmäkanteen vaaraa, voi kysyä, onko yrityksen toimintatavoissa valmiiksi jotain kyseenalaista.
Sen sijaan elinkeinoelämä aiheellisesti ihmettelee ehdotukseen sisältyvää mahdollisuutta, että myös yhdistykset tai säätiöt voisivat toissijaisesti nostaa kanteen esimerkiksi ympäristökiistoissa, jos ympäristökeskus ei sitä tee. Ajatus syö pohjaa koko ehdotuksen tärkeimpiin kuuluvalta näkemykseltä. Kun ehdotuksen järkevä pääperiaate on, että ryhmäkannetta ajaa viranomainen, miksi sen pitäisi toissijaisestikaan olla jokin yksityinen taho?
Ruotsissa ryhmäkanteita on kolmessa vuodessa nostettu kuusi. Tuolla määrällä voi sekä puolustaa että kyseenalaistaa kanteen tuomista Suomeen. Harkitusti toteutetussa muodossa ryhmäkannetta tuskin alettaisiin meilläkään ryöstöviljellä, eivätkä tuomioistuimet tukkeutuisi vähäpätöisten riitojen synnyttämiin ruuhkiin. Toisaalta Ruotsin vähäiset tapaukset viittaavat siihen, että nykyinen lainsäädäntö ei jätä paljon sellaisia aukkoja, joita ryhmäkanteella pitäisi tukkia. Ryhmäkanteella voi kuitenkin ajatella olevan myös ennaltaehkäisevää merkitystä.
Tässä vaiheessa näyttää joka tapauksessa epävarmalta, missä muodossa ryhmäkanne voisi Suomessa toteutua vai toteutuuko se lainkaan. Tiukkaa vastustusta ajatus on ainakin tähän mennessä saanut vastaansa muun muassa toisessa päähallituspuolueessa keskustassa.