Harvemmin Yhdysvalloista tulee ilmi asioita, joista soisi otettavan mallia Suomessa. Yksi tällainen on kuitenkin uskonnon opetus koulussa.
Vaikka Yhdysvallat toimii useissa asioissa toisin kuin opettaa muita, uskonnon kouluopetuksessa se nojaa kansalaisten tasa-arvoisuuteen ja mitä suurimpaan vapauteen. Vapaus onkin vapauden valtakuntana esiintyvän maan aatteellinen tukijalka. Useissa asioissa tukijalka ontuu, mutta ei uskonnon opetuksessa.
Maassa on lukematon määrä uskonnollisia yhteisöjä. Yhdellekään niistä ei anneta koululaitoksessa etuasemaa, vaan kaikki ovat samalla viivalla.
Uskonnon opetus on nimittäin kielletty koulussa. Sanan julistuksen katsotaan kuuluvan kodeille ja uskontokunnille.
Suomen kouluissa annetaan oman uskonnon opetusta.
Jokaisella uskonnollisella yhteisöllä on oikeus vaatia oman oppinsa opettamista koulussa, mikäli oppilaitoksesta löytyy vähintään kolme samaan uskontokuntaan kuuluvaa.
Varsinkin isoissa kaupungeissa joudutaan synnyttämään suuri määrä erilaisia pieniä uskonnon opetuksen ryhmiä.
Helsinkiläisessä Kulosaaren yhteiskoulussa on koeteltu perusopetuslain rajoja yhdistämällä eri uskontokuntien ja elämänkatsomustiedon tunnit niiltä osin kuin ne sisältävät päällekkäisiä opintoja. Lain mukaan näin ei saisi tehdä, vaan kullekin ryhmälle pitää antaa oppiaineen sisältämä opetus erikseen.
Tämä on melkoista voimavarojen haaskausta. Opetushallituksessa laaditaan parhaillaan uusia valtakunnallisia opetussuunnitelmia. Toivottavasti vähintäänkin tällaiset vinoumat saadaan oikaistua.
Valtauskonnon muista uskonnoista merkittävämpää roolia koulussa ja yhteiskunnassa yleensä puolustellaan suomalaisen kulttuuriperinteen säilyttämisen ja vaalimisen näkökulmasta.
Jos tätä pidetään perusteena, eikö silloin tulisi palata Lutherin oppia vanhempaan aikaan, jota edustaa Karhun kansa -niminen uskonnollinen yhteisö?
Karhun kansa on Suomeen rekisteröidyistä uskonnollisista yhteisöistä viimeisin virallisen aseman saanut ryhmä. Sillä on sama oikeus vihkiä, antaa nimiä ja haudata kuin valtakirkollakin.
Karhun kansa perustaa uskonsa vanhaan suomalaiseen luonnonuskontoon. Sen uskontunnustuksen mukaan impi neito tulee raskaaksi puolukasta ja synnyttää Väinämöisen, Ilmarisen ja Joukahaisen. Siinä jos jossain on jotain perisuomalaista.
Koulun tehtävä on antaa hyvä yleissivistys, siihen kuuluu uskontojen tuntemus.
Yhtenä vaihtoehtona on esitetty uutta oppiainetta, joka sisältäisi uskonnot ja elämänkatsomustiedon.
Tämä olisi askel parempaan, mutta tätäkin mielekkäämpää olisi sisällyttää uskonnot osaksi niitä nykyisiä oppiaineita, joissa käsitellään erilaisia kulttuureja, katsomuksia ja etiikkaa.
Nykymuodossa uskon rooli ylikorostuu. Vaikka suomalaisista prosenteissa mitattuna isoin joukko kuuluu valtakirkkoon ja lopuistakin iso osa johonkin uskonyhteisöön, suurimmalle osalle ihmisistä suhde kirkkoonsa ja sen julistukseen on etäinen.
Sisällyttämällä uskonnot muihin aineisiin turvattaisiin se, että kaikki oppilaat voisivat olla samoilla tunneilla. Oppilaita ei jaettaisi lapsesta pitäen sen mukaan, mihin heidän vanhempansa uskovat.
Kysymyshän on nimenomaan vanhempien uskosta ja sen pohjalta tehtävästä jaosta. Lapsen oma maailmankäsitys kasvaa vasta ajan saatossa.
Maailman uskonnot ovat jakaantuneet: kuppikuntia riittää joka lähtöön. Jopa luterilainen kirkko on pirstaleena. Sen laidat ovat niin kaukana toisistaan, että hyvä jos voidaan puhua samasta uskonnosta. Pahimmillaan suurimmat sielunviholliset kun löytyvät vielä saman ristin juurelta.
Vanhemmat kertokoot lapsilleen mihin uskovat. Jos vanhemmat ovat fiksuja, he jättävät lapsensa leimaamatta mihinkään kirkkokuntaan ja antavat heidän etsiä omat tiensä. Viime kädessä jokainen vastaa valinnoistaan niin itselleen kuin kuvitelluille korkeille voimillekin.