Sosiaali- ja terveydenhuollon maksuviidakkoa on selkeytettävä. Horjuva tulkinta on johtanut asiakkaiden eriarvoiseen kohteluun. Nykyinen kuntaministeri Hannes Manninen on jo useaan kertaan esittänyt palvelumaksujen nostamista. Hänestä hyvätuloiset voisivat maksaa esimerkiksi terveyspalveluista nykyistä enemmän. Veronalennuksista huolimatta hyvätuloiset maksavat hyvinvointiyhteiskunnassa niin reippaasti veroja, että palvelumaksujen korotus tai tulosidonnaisuuden lisäys eivät ole mitenkään perusteltua. Päättäjien on kyettävä karsimaan vähemmän tärkeitä menoja, jotta rahaa riittää peruspalveluihin, sosiaali- ja terveydenhuoltoon ja koulutukseen.
Kuntaliitto on samoilla linjoilla kuin kuntaministeri. Molempien pitäisi kuitenkin olla enemmän huolissaan kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon maksukäytännöistä. Ne ovat niin monimutkaisia, että eri kuntien asukkaat ja asiakkaat joutuvat eriarvoiseen asemaan.
Terveyskeskusmaksut ja poliklinikkamaksut ovat kaikkialla samat. Sosiaalihuollon palveluista perittävistä tukipalveluista ja muista palvelumaksuista päättää kunta. Kohtuuttomuuksien välttämiseksi on säädetty 590 euron maksukatto. Jos se ylittyy kalenterivuoden aikana, potilas saa vapaakortin. Sen käsittelykustannukset ovat monin paikoin yli sata euroa. Eikö tosiaan voida kehitellä yksinkertaisempia ratkaisuja?
Tulosidonnaisia maksuja peritään vanhushoidon ja pitkäaikaispotilaiden laitospalveluista. Hoitomaksu on 80 prosenttia eläkkeestä ja muista tuloista. Omaisuutta eli mummon mökkiä ei maksuja määrättäessä sentään lasketa mukaan, vaikka tätäkin on muutama vuosi sitten esitetty.
Vanhusten maksamien hoitomaksujen haitari on laaja. Keskikokoisessa kaupungissa se vaihtelee 168 euron ja 1 443 euron välillä. Jossakin muualla rikkaan eläkeläisen hoitomaksu voi olla niin iso, että halvemmaksi tulisi kodinhoitaja. Käytäntö muistuttaa tulojen takavarikointia.
Kunnat eivät jousta maksupolitiikassaan, ellei laki sitä edellytä. Tiukan asenteen takia lakia sosiaali- ja terveydenhuollon tulosidonnaisista maksuista oli pakko muuttaa. Nyt pitkäaikaisessa laitoshoidossa olevan ja tämän puolison tulot lasketaan yhteen. Tällöin maksu voi olla enintään 40 prosenttia yhteenlasketuista kuukausituloista. Lakimuutos koskee myös pitkäaikaispotilaan kotihoidon maksua ja lasten päivähoidon maksuja.
Pienempituloinen kotona oleva perhe saattoi ennen lainmuutosta jäädä puille paljaille, kun kunta vei hoidettavan tuloista 80 prosenttia. Näin siitä huolimatta, että kunnilla olisi ollut harkinnanvaraa alaspäin.
Vanhusten kotipalvelumaksuissa kuntien väliset erot ovat suuria. Maksut vaihtelevat niin asioinnissa, pyykinpesussa, saunottamisessa kuin siivouksessakin. Kotipalvelussa joudutaan keskittymään entistä enemmän varsinaiseen hoitoon, kun kotona asuu yhä huonokuntoisempia vanhuksia.
Kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon maksukäytännöt ovat niin monimutkaisia ja kirjavia, että ne asettavat asukkaat eriarvoiseen asemaan kuntien sisällä ja kuntien kesken. Tilaa tulkinnoille jää, koska säännöt ovat liian väljiä.
Kuntien maksupolitiikka on pahasti hämärtynyt, jos se tähtää vain mahdollisimman suuriin bruttomääräisiin maksutuloihin. Tämän mahdollistavat monimutkaiset ja tulkinnanvaraiset asiakasmaksusäädökset. Ne on aika uudistaa tasapuolisiksi sekä kansalaisten että kuntien kannalta. Sosiaali- ja terveysministeriö aikookin tutkia kuntien maksupolitiikan jo tämän syksyn aikana.