Harri Holkerilla tuntee Finnairin hyvin. Valtiomiesluokkaan nousseen entisen kokoomuksen puheenjohtajan ei tarvitse enää lukea kokoomuksen puolueohjelmasta mitä mieltä hän on. Holkerilla on yksityistämisessä tervettä järkeä.
Holkerilla on muistissa vuoden takaiset syyskuun 11 päivän jälkeiset tapahtumat. New Yorkin terroriteko oli lentoliikenteelle ankara isku. Matkustajien kadottua usea lentoyhtiö meni konkurssiin ja pörssikurssit romahtivat. Myös Finnairin kurssi sukelsi, mutta keskimääräistä huomattavasti vähemmän.
Finnairin "hyvälle" kurssikehitykselle on kaksi selitystä. Yhtiön iskukestävyys taloudellisesti oli ja on keskimääräistä parempi, ja yhtiön osakkeista valtaosa on vakavaraisella omistajalla eli valtiolla.
Harri Holkeri tietää, ettei merkittävä valtionomistus ole pörssiyhtiölle pelkästään haitta. Ongelmat lentoliikenteessä eivät ole ohi. Finnair on selvinnyt mainiosti moneen yksityiseen lentoyhtiöön tai vaikkapa pahimpaan kilpailijaan, SAS:iin verrattuna. Vielä joitain vuosia sitten keskustelua käytiin siitä milloin SAS ostaa Finnairin. Kohta voidaan kysyä, millä ehdoin Finnair ostaa SAS:in.
Suomessa valtion rooli teollisuuspolitiikassa on perinteisesti ollut voimakas. Valtion omistamilla yrityksillä on ollut muutakin merkitystä kuin sijoitusintressi.
Valtion aktiivisella politiikalla on luotu Suomen sotienjälkeiselle taloudelliselle menetystarinalle edellytyksiä. Suljetussa taloudessa on ollut tarpeen sijoittaa tuotannonaloille, jotka ovat olleet välttämättömiä maan teollistamiseksi. Valmet perustettiin sotakorvausten takia, Rautaruukilla on sijansa metalliteollisuuden kehittämisessä, Kemira takasi lannoitteet maataloudelle ja Neste oli tarpeen energiavarmuuden vuoksi.
Valtion rooli yritystoiminnassa on myös kokenut muutoksen. Enää ei ole kansantalouden pienuuden tuomaa pääomapulaa. Kiinnostavat uudet tuotantoalat saavat pääomansa kansainvälisiltä markkinoilta. Nokian osakkeista on 90 % ulkomaisessa omistuksessa.
Valtion yritysomistukselle on kaksi perustetta: sijoitusintressi ja yhteiskunnan kokonaisedun edistäminen. Sijoitusintressi on korostunut viime aikoina. Siitä huolimatta valtiolla on edelleen myös "ylevämpiä" perusteita yritystoiminnassa.
Rajanveto on hankalaa ja siihen voidaan oivasti liittää perinteistä ideologista argumentaatiota.
Valtionyritysten omistuskeskustelu lienee yksi harvoja alueita, missä markkinatalouden ja sosialismin perusargumentit jossain muodossa elävät.
Poliittinen vasemmisto olisi mielellään näkemässä valtion eri toiminnanlohkoilla yhteiskunnallisen tehtävän, mikä puoltaisi valtion laajaa omistusoikeutta. Vasemmiston kannalta tilanne on hieman kiusallinen: tilanne meni jo. Sen jälkeen kun valtion omistusosuus menee alle 100 %:n, on ratkaisevin askel jo otettu yksityistämisessä.
Muistan tapauksen vajaan kymmenen vuoden takaa. Olin asiantuntijana kuultavana vasemmistoliiton eduskuntaryhmässä valtionyritysten myyntejä pohdittaessa. Monen yrityksen osalta oltiin tuolloin alkutaipaleella. Minulla oli parlamentaarikoille yksi viesti. Ratkaisevaa on siirtyminen 100 %:n omistusosuudesta 99 %:iin, jolloin siirrytään täysin uuteen tilanteeseen.
Viesti ei mennyt perille. Vasemmisto on toiminut epäloogisesti valtion yritystoiminnassa. Yhtäältä se on korostanut yhteiskuntapoliittista tehtävää, toisaalta se on ollut valmis vähentämään valtion osuutta jopa 50 %:n tasolle.
Tarpeeksi selkeästi ei ole tajuttu, että pörssiin meno ja muiden omistajien mukaantulo vie yrityksen peruuttamattomasti voiton maksimoinnin ja liike-elämän pelisääntöjen maailmaan. Puheet ylevistä yhteiskuntapoliittisista tavoitteista voidaan pääosin unohtaa.
Siksipä valtiolla on nykyään yritystoiminnassa lähes puhtaasti sijoitusintressi. Valtio ostaa ja myy sen mukaan mikä on edullista. Valtio onkin ollut kohtuullisen aktiivinen sijoittaja. Partek-kauppa on tästä oiva esimerkki.
Sijoittaja tekee hyviä ja huonoja kauppoja. Jälkimmäisestä on hyvä esimerkki valtion yritys myydä Kemira Dynealle, joka kaatui ammattiliiton vastustukseen. Uudesta ajasta kertoo se, että ammattiliitto ei kaatanut kauppaa laittamalla takamusta penkkiin, vaan tuottamalla uutta tietoa ostajasta. Tieto pelästytti kansanedustajat, ja ministeri veti koko myyntiesityksen pois.
Olisi perusteltua, että kaikkien niiden yritysten osakkeet, joissa valtiolla ei ole 100 %:n omistusta, siirrettäisiin hallinnollisesti yhteen paikkaan. Perusteltua on myös, että paikka ei ole ministeriössä, jolla on hallinnollisia tehtäviä toimialalla. Valtion eläkehallinto voisi olla hyvä paikka. Se olisi sijoitusomaisuudelle luonteva paikka.
Vielä riittää toimialoja, joissa toteutuu yhteiskuntapoliittinen tehtävä. Näillä sektoreilla valtion omistus tulisi säilyttää 100 %:ssa. Näitä ovat esimerkiksi rautatieliikenne ja postitoiminta. Valtion omistaessa näitä toimintoja harjoittavat yrityksen kokonaan voidaan toiminnassa ottaa huomioon esimerkiksi alueellinen tasa-arvo. Sen jälkeen kun omistusosuus on 99 % voidaan tämä yhteiskuntapoliittinen kaunis tavoite unohtaa.
Valtavirran vastaisesti on myös perusteltua, että jokin osittain myyty valtion yritys ostetaan täysin takaisin ja sen toiminnassa maksimoitaisiin muutakin kuin liiketaloudellista voittoa. Valtionhan tulee viime kädessä maksimoida yhteiskunnallista hyvää.
Ralf Sund