Kesäfestivaalien kiihkein sesonki on taittumassa. Lähes jokaisessa kylässä on pidetty oma kotiseutujuhla tai järjestetty kesäsoitantaa. Kaupungeissa kulttuuritilaisuudet ovat täyttäneet torit ja kadut. Pitäjien kesätapahtumat ovat vetäneet yleisöksi paikkakuntalaisia ja mökkiläisiä.
Talkoilla on järjestetty suvisoittoja ja vaskiviikkoja, toteutettu tanssijuhlia ja kuvataidenäyttelyitä, soitettu jazzia, modernia ja klassista, laulettu tangoa ja virsiä sekä järjestetty seuroja. Heinäkuussa koko maa on kuin suuri ja kylläinen kulttuuriparatiisi.
Suomi muuttuu kesäisin kulttuurin puuhamaaksi. Kirkoissa, kartanoissa, pappiloissa, ladoissa, tanssilavoilla, teltoissa, paviljongeissa ja pihatoissa tarjoillaan sellaisia taide-elämyksiä, että talvisin niistä voi vain unelmoida. Ja mikä parasta, näissä tapahtumissa on yleensä kiireetöntä yleisöä, pingottamaton tunnelma ja hilpeä yhteishenki. Konttori- ja navettakansa kohtaavat olut-, makkara- ja sahtiteltoissa tavalla, josta eteläisimmillä leveysasteilla voi vain unelmoida.
Kesään kuuluvat myös keittiön herkut ja vieraanvaraisuus. Kalat, silli, ravut, meren muut antimet, liha, riista, tuoreet vihannekset, marjat, piirakat - ja saunan kiukaan lämmössä kypsynyt lenkkimakkara. Nam!
Hartolan mökkimessujen kestosuosikiksi nousivat kesäkeittiöt ja ulkogrillit. Ruokailu koskettaa ihmisenä olemisen syvimpiä tarpeita. Lapsuuden kesämuistot ja tunnelmat liittyivät usein ruokailuun ja yhdessäoloon. Kansallisilla tunnustuoksuilla on symbolinen arvonsa. Pullan- ja kahvintuoksu talvella ja kesällä vaikkapa uusien perunoiden ja grilliruoan aromi liittyvät kodin ja mökin maailmaan, kodikkuuteen ja turvallisuuteen.
Peruskulttuuri elää vahvana ja kesäkeittiöt ovat vilkkaassa käytössä. Samaan aikaan kuvaa Suomesta pakerretaan tekniikan, teknologisen osaamisen ja modernien, mutta kovien teollisten innovaatioiden avulla. Teekkarisetien Millennium-palkinnosta tehtiin vauhdilla Suomen Nobelia. Nokia-landia elää edelleen vahvana maamme markkinoinnissa. Matkailullisesti Suomessa on kuitenkin kiinnostavampaa pehmeämpi puoli kuten MEK:n ja monien matkailuyrittäjien kyselyistä on selvinnyt. Miten näillä leveysasteilla pärjätään? Millaista kulttuuria, osaamista, elämäntapaa ja sivilisaatiota olemme tuottaneet vuosisatojen aikana? Miten luonto kestää ja ihminen?
Matkailija hakeutuu mieluummin ihmisten, kertomusten ja kulttuuritarjonnan pariin kuin pällistelemään tutkimuslaitoksia, innovaatiokeskuksia, tiedepuistoja ja tehdasrakennuksia. Todellista kansallista osaamista nähdään kesäfestivaaleissa ja -keittiöissä. Vasta ulkomailla sen huomaa, miten tärkeitä ja rikastuttavia vuodenajat ja niihin liittyvät luonnonvaihtelut ovat kulttuurillemme. Kesällä ollaan aktiivisia, talvella hiljennytään. Murroskohtiin osuvat juhlat, joulu, pääsiäinen, vappu, juhannus ja pyhäinpäivä. Jokaiseen niihin kuuluu kulttuuriulottuvuus, yhdessä olon perinne ja ruokailua.
Suomen matkailumarkkinoinnissa on hyödynnetty yllättävän vähän kulttuurista kesäosaamistamme. Nyt en puhu loimulohesta, karhupaistista, lakkajäätelöstä ja Savonlinnan oopperajuhlista, vaan peruselämästämme ja arjestamme.
Kansainvälisessä vertailussa Suomella on kolme vahvuutta. Pitkä omavaraisuuden perinne takaa sen, että ruokaa on osattu tehdä lähellä olevista aineista. Olemme lahjakkaita hyödyntämään metsän, veden, maan ja ilman antimia. Meillä yhdistyvät vahva läntinen ja kiinnostava itäinen ruokaperinne. Ruotsalais-skandinaavinen ja venäläis-eurooppalainen vaikutus näkyy arkiruoassa ja juhlahetkissä.
Jokainen kuukausi Suomessa on ruoan juhlaa. Vuotuiskalenteri voitaisiin nimetä ruokalajien mukaan. Tammikuu on made- ja blinikuu. Helmikuu on leivos- ja pullakuu, laskiaispullan ja Runebergin leivoksen kunniaksi. Maaliskuusta tehdään kalakuu. Pääsiäinen tekee huhtikuusta mämmikuun ja vappu muuttaa toukokuun simakuuksi. Kesällä syödään kasviksia ja marjoja: perunakuu, mansikkakuu ja herukkakuu. Syyskuussa korjataan satoa eli viljakuu. Lokakuussa katsotaan merelle, on silakkakuu. Marraskuussa vietetään kiitospäivää, siis kalkkunakuu ja joulukuusta tulee kinkkukuu.
Jo tästä materiaalista syntyy monia kiinnostavia kertomuksia suomalaisista ja suomalaisuudesta. Notkuvat pitopöydät ja vieraanvaraisuus edustavat piirteitä, joita monet meistä Suomessa arvostavat. Jo nyt on olemassa hyviä ruokaan perustuvia matkailureittejä saariston alueella, mutta lisää tarvitaan. Ruokamuseollekin olisi kysyntää. Sitä mukaa kun kaupunkilaiset etääntyvät alkutuotannosta, kasvaa tiedon tarve ruoan tuottamiseen liittyvistä prosesseista.
Monet maat ovat rakentaneet koko turismibrandinsa gastronomian ja ruokailun varaan. Italiaa ei voi ajatella ilman pastapöytää, oliiviöljyä ja jälkiruokia. Ranska elää viineistään ja juustoistaan. Ruotsi voileipäpöydästään. Espanja kala- ja äyriäisruoistaan. Venäjä, Unkari ja Puola tunnetaan aterioihin liittyvistä vieraanvaraisuudesta. Saksan maine perustuu possu- ja olutosaamiseen. Skotlannissa tutustutaan whiskyreitteihin ja Irlannissa maistellaan tummaa viljajuomaa. Suomalainen ruokamuseo kertoisi syömisen, ruoan valmistamisen, leipomisen ja aterioimisen historiasta. Se olisi eurooppalaisittain täysin vertailukelpoista tarinaa!
Kun Suomi on myös musiikin suurvalta, olisi kaksi kulttuuripiiriä helposti yhdistettävissä. Maakuntien gastronominen osaaminen pitäisi liittää musiikkitapahtumiin?ja vau! Mikä kulttuurin vientituote siitä syntyisikään: pullakahvit ja kamarimusiikkia, lenkkimakkaraa ja Sibeliusta, sotilasmusiikkia ja hernekeittoa, kansantansseja ja karjalanpaistia. Kyllä tämmöiset paketit aina espanjalaiset possujuhlat ja saksalaiset olutkarnevaalit voittavat. Jos vain luotamme oman ainutkertaiseen kiinnostavuuteemme?