Maailman parhaan hyppääjän ylivilkkaus kanavoitui intohimoiseen harjoitteluun ja johti menestykseen.
Aikansa intohimoisimman harjoittelijan Matti Nykäsen itseluottamus omaan hyppykuntoon oli parhaina päivinä 1980-luvulla rajaton.
Eräällä mäkiviikolla, joita Nykänen voitti kaksi, muistaakseni Garmisch-Partenkirchenissä tuli tilanne, että kilpailun jury harkitsi toisen kierroksen peruuttamista, kun tuuli ja pyry alkoivat yltyä. Myös kärkihyppääjien mielipidettä kysyttiin.
– Ei kun takalaudasta täysillä, antaa mennä vaan, kyllä tuosta voi hypätä, Matti Nykänen sanoi.
Kisa hypättiin, ja Nykänen voitti. Eikä jaossa ollut tuulihyvityspisteitä.
Eri hyppyrimäkien ominaisuuksien vertailu ei kiinnostanut Nykästä vähääkään:
– Ihan sama, mistä hypätään, jos hyppy kulkee.
Erityisesti Nykästä ärsytti, kun eräässä iltapäivälehdessä jollain välähti, ja Nykästä alettiin kutsua otsikossa japanilaishyppääjä Masahiro Akimotoa mukaillen ”Masa-hiireksi”.
– Perhana, minä mikään hiiri ole!
Aikakauden kovin kilpakumppani, Saksan Jens Weissflog ja Matti Nykänen arvostivat toisiaan paljon.
Kun kaksikko kohtasi, halaus oli lämmin ja katseet puhuivat paljon – vaikka yhteistä kieltä ei miesten välillä ollut sanaakaan.
Matti Nykänen oli persoonana herkkä ja arvaamaton. Periaatteessa suomalaishyppääjiä ei ollut tapana haastatella kilpailukierrosten välillä. Nykäsellä oli joskus – jos oli sillä tuulella ja hyppy kulki – hakeutua tauon aikana juttelemaan toimittajien kanssa niitä näitä.
Kai se oli hänen tapansa purkaa paineita. Saattoipa mies joskus pyytää savukkeenkin.
Nykänen joutui luonnollisesti varsin varhain tekemisiin sensaatiojournalismin kanssa. Haettiin myyviä otsikoita milloin tyttöystävistä, milloin alkoholin käytöstä.
Eräisiin päivälehtien urheilutoimittajiin Nykänen alkoi jopa luottaa, kun hän tajusi, että nämä haluavat kirjoittaa ja puhua mäkihypystä, eivät penkoa hyppääjän siviilielämää. Näin näki ja kuuli paljon.
Hiihtoliitto joutui joskus pahaan välikäteen ja peittelemäänkin Nykäsen ajoittaisia päähänpistoja.
Kun urheilija oli maailman paras, häneltä myös siedettiin enemmän kuin keskinkertaisuuksilta.
Usein joukkueen lääkäri toimi Nykäsen tulkkina voittajahaastatteluissa. Jollain lukuisista mäkiviikoista Nykänen johti Bischofshofenin kisaa, mutta jäi lopulta toiseksi.
Lääkäri Juha Venäläinen joutui muihin hommiin ja huikkasi, että käännä sinä Mattia, jos on tarvetta.
Matilta kysyttiin, mikä meni pieleen toisen kierroksen hypyssä.
Se, mitä itselleen vihainen Matti vastasi kiroustulvan säestämänä, oli täysin mahdoton kääntää, eikä se sovi perhelehteen.
En voinut muuta kuin sanoa englanniksi: ”Nykänen ei ollut tyytyväinen toisen hyppynsä ponnistuksen ajoitukseen.”
Jokainen paikalla ollut älysi, ettei hän ihan noin tainnut sanoa.
Vertaansa hakevan hyppääjänuran taustalla oli kaksi miestä ylitse muiden: jyväskyläläinen valmentaja Risto Pirttimäki ja ”maisteri” Matti Pulli.
Kumpikin joutui toimimaan valmentajan roolin ohella myös elämän terapeuttina, tukihenkilönä. He eivät hylänneet Nykästä koskaan.
Menestyksen siivittämänä Nykäsen siivelle ui vuosien varrella monenmoista manageria ja asiainhoitajaa.
Nykänen luotti ihmisiin liikaa, mikä kävi kalliiksi.
Kun mäkihyppyura oli jo ohi eikä laulukeikoista ollut vielä tietoakaan, Nykänen soitti kerran: ”Terve, ollaan menossa Rukalle. Jos tankkaat auton, saat erikoishaastattelun.”
Matti Pulli sanoi joskus vakavalla naamalla: ”Mäkihyppy pelasti Matin nuorisovankilalta. Sen verran vilkas poika Matti nuorena oli.”
Kirjoittaja seurasi urheilutoimittajana Matti Nykäsen uraa 1980-luvun alkuvuosilta lähtien.
