Pienestä lumituiskusta on mukava suunnata kuntosalin lämpimään ja aavistuksen hieltä tuoksuvaan pukukoppiin. Jo siinä vaiheessa kotona mieltä kalvanut väsymys loittonee.
Toppatakki pois päältä, ulkohousut vaihtuvat lyhytlahkeisiin, yläkropan päälle sujahtaa tekninen paita, joka hengittää ja siirtää kohta iholta sinkoavia hikipisaroita ulospäin. Väsymys loittonee entisestään.
Pieni jännitys, ehkä jopa aavistuksen pelkoon viittaava tunne käväisee jossain pallean alapuolella -- siitäkin huolimatta, että nämä rituaalit on toistettu satoja kertoja. Pää tietää ja keho aavistaa, mitä on tulossa: suurta nautintoa, mutta ei ilman tuskaa.
Vähän nuhjuisen pukukopin vessan hanasta viileää vettä juomapulloon, hanskat käteen ja rohkeasti nujertamaan tämänkertaista haastetta.
Ensimmäinen kymmenen minuuttia kuntosalin ainoan spinning-pyörän satulassa kuluvat lämpöä hakien. Sykemittari näyttää vaatimatonta lukemaa. Viiden minuutin jälkeen pyöritysnopeutta on syytä vähän lisätä. Kevyellä vastuksella kammet viuhtovat noin satakymmenen kierrosta minuutissa. Syke on jo yli 130.
Viimein kello tulee kymmenen minuutin kohdalle. Vastus tappiin, takamus ylös satulasta ja reidet sekä pohkeet töihin. Ensin vain minuutin veto, sitten minuutin palautus. Syke jossain 165 tietämissä.
Uusi rykäisy. Nyt tuplasti pitempänä. Myös palautus tuplana. Syke jo yli 170.
Ja uusi veto. Taas aiempaa pitempänä. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan. Ja uudestaan.
Ja vielä kerran. Nyt syke ei ole enää ehtinyt kunnolla laskea, ja se on ennen vetoa vain niukin naukin alle 170.
Pohkeet alkavat olla täynnä piimää. Hikeä virtaa päästä, selästä ja vatsasta. Tekninen paita on läpimärkä.
Viimeinen puoli minuuttia on suurin mahdollinen taistelu, mihin itse voi itsensä pakottaa. Sykemittaria ei viitsi enää vilkaistakaan, vaan yrittää pitää keskivartalonsa kasassa, ja polkimet pyörimässä.
Viimeinkin kello näyttää rypistyksen loppuvan. Sen verran pitää itseään vielä kurittaa, että pyörittää muutaman sekunnin määräajan jälkeenkin. Ollaan niin tukevasti epämukavuusalueella, että hetkeksi välähtää ajatus miksi ihmeessä minä näin itseäni rääkkään.
Sitten vastus alas, takamus penkkiin ja kevyttä rullailua kymmenen minuuttia. Olo muuttuu koko ajan euforisemmaksi. Jalat ovat raskaat kuin jauhosäkit, mutta hengitys sentään tasaantuu.
Loppupyörittelyn jälkeen on hyvä hetki seisahtaa, ryypätä juomapullosta ja antaa itsellensä pieni kehu: "Hyvin vedetty tänään."
Jos joku ei pystynyt samastumaan tarinaan, ei muuta kuin rohkeasti epämukavuusalueelle. Siellä on maitohapponarkkarin taivas.
