Koirat haisevat märältä villasukalta, maidon ja mädän kananmunan yhdistelmältä, hajuhermoja satuttavalta pierulta ja ummehtuneen homeiselta kellarilta. Pahinta on kurassa ryvettyneen märän turkin aromikas lehahdus.
Ja kuola. Se liisterinen, paksu ja haiseva lima, mikä tarttuu mihin tahansa pintaan kuin iilimato. Kiitoksena kaikesta, hurttaa tulisi puunata, pestä, paijata ja lopuksi kyykkiä jätökset maasta.
Mutta ei ole koirallakaan helppoa. Jos ihminen yökkäilee ojanpientareella koiran kikkareita poimien, tuntuu koirasta siltä koko ajan. Toisin kuin koirat, me emme normaalisti merkkaa reviiriä eritteillä. Niinpä kaikki hajuyhdistelmät poistuvat kehosta muita reittejä pitkin - hikenä.
Ihmisen 400 hajuyhdistettä muodostavat varmasti sellaisen cocktailin, että koirakin vingahtaa. Ihme kyllä, edes virtsassa tai syljessä ei ole yhtä paljon hajuyhdisteitä. Hulluinta on se, että hajupilvi pysyy aina ympärillämme.
Sympatisoin koiria, vaikka en sellaista hankikaan. Olen allerginen.