Kiipeän tunturiin. Katson maisemaa. Tunturit ja laaksot vuorottelevat. Metsät erottuvat lumisista kukkuloista tummempina laikkuina. Talvella luonnon suuret muodot tulevat näkyviin. Toisaalta kinokset peittävät pienipiirteisen vaihtelun. En erota yksittäisiä lohkareita tai puroja tuntureiden rinteillä.
Maiseman kirjoa katsoessani alan pohtia ympäristönsuojelua ja luonnon monimuotoisuutta. Se kai kuuluu väistämättä ympäristötutkijan ajatusmaailmaan, myös vapaa-ajalla. Kun aletaan puhua suojelusta, yksi puhuu tunturisuikerosammalen uhanalaistumisesta. Toinen metsähakkuiden vaikutuksista. Kolmas jostakin ihan muusta.
Itse näen ja ymmärrän ympäristönsuojelun parhaiten maisemassa. Maisema koostuu kallioista ja kukkuloista, suurista lohkareista ja pienistä puroista. Niiden päällä lepäävät metsät ja purojen reunoilla sammalet. Luonnon monimuotoisuus alkaa rakentua edessäni.
Maiseman kautta kytkeytyminen luontoon tuntuu vaistomaiselta. Voitaisiinko maiseman näkökulmaa korostaa myös ympäristönsuojelussa? Tai pyrkimyksissä ymmärtää ympäristöä ja siinä tapahtuvia muutoksia konkreettisemmin? Maiseman parempi ymmärtäminen auttaa myös kestävän maankäytön ja alueiden suunnittelussa.
Miksi emme siis keskittyisi suojelemaan maisemaa? Maisema on yhtä lajia helpommin lähestyttävä kokonaisuus ja paremmin omaksuttavissa henkilökohtaisella tasolla – puhutaanhan suomen kielessä myös sielunmaisemasta.
Väitän monen suomalaisen kokevan tunturin, metsän tai järvimaiseman omaksi sielunmaisemakseen. Se on henkinen tila, jossa ihminen tuntee olevansa turvassa.
Fyysisessä maisemassa on sen sijaan kaksi puolta. Maiseman perustukset ovat kuin näyttämö lavasteineen. Ne pysyvät paikoillaan vuosia, vuosisatoja ja edelleen tuhansia. Lavasteiden päällä lepäävät metsät ja sammalpeitteet, kuin näyttelijäkaarti. Maisemalla on siis kahdet kasvot: elottomat ja elolliset. Yhdessä ne muodostavat luontomme monimuotoisuuden.
Miten luonto ja sen monimuotoisuuden ylläpitäminen kääntyvätkin uhkaksi, kun maiseman säilyttämiseksi ja monimuotoisuuden ylläpitämiseksi pitäisi tehdä jotakin? Menettääkö sielunmaisema merkityksensä? Vai onko se liian abstrakti käsite yhdistettäväksi todellisuuteen?
Viime vuonna Englannissa vieraillessani ymmärsin, että oma sielunmaisemani ei olekaan tiettyyn paikkaan sidottu. Useimmiten kohtaan sen maiseman korkeimmassa kohdassa. Paikassa, josta näen luonnon kirjon. Näen ne suuret ja pienet vaihtelut, jotka mahdollistavat elämän. Vuoret ja laaksot, purot ja pientareet. Sielunmaisemani avautuu minulle niin englantilaisen vuoren rinteeltä kuin Aakenuksen huipulta.
Sielunmaisemaani katsoessa ymmärrän myös oman pienuuteni. Maisema on näyttämö ja lajit sen näyttelijöitä. Ihminen on yksi laji muiden joukossa.
Monet lajit ovat antaneet kasvonsa luonnonsuojelulle. Suomalaiselle tutuimpia esimerkkejä lienevät saimaannorppa, liito-orava ja naali. Mitä jos lähtisimmekin miettimään suojelua näiden lajien elinympäristöjen, ja meidän sielunmaisemiemme, kautta?
Saimaannorpan sijaan suojelisimme järviä. Liito-oravan sijaan metsiä. Naalin sijaan tuntureita.
Vaikka tiedon sanotaan lisäävän tuskaa, tieto ja ymmärrys luonnosta auttaa myös arvostamaan sitä. Se voi tapahtua, kun ihminen pystyy suhteuttamaan itsensä osaksi luontoa. Yhdeksi lajiksi suurella näyttämöllä ja osaksi maisemaa.
Jotta voimme ymmärtää luontoa ja taata sen arvon myös tulevaisuudessa, meidän on nähtävä se kokonaisuutena. Siihen kuuluvat kaikki kasvit ja eläimet, mutta myös kalliot ja kukkulat.
Koska kalliot ja kukkulat reagoivat muutoksiin kasveja ja eläimiä hitaammin, niiden merkitys korostuu entisestään. Lajeja katoaa ja ilmestyy niiden elinolojen muuttuessa, mutta maisema tarjoaa paikkoja, joista niitä tarvitsevat voivat saada turvaa. Sen vuoksi luonnon näyttämöä ei kannata pirstoa.
Ehkäpä siis merkittävin asia meneillään olevan ympäristön muutoksen keskellä on monimuotoisuuden säilyttäminen. Siinä maiseman ymmärtämisellä on erityinen merkitys. Oli se sitten tunturin päältä tai olohuoneen ikkunasta avautuva maisema.
Keväällä lumet sulavat ja maa paljastuu. Nyt erotan maisemassa erilaiset maa- ja kivilajit. Eri väreinä sekä karheampina ja hienompina. Tuntureiden kainaloihin jää lampia ja järviä. Maan pinnan muodot ohjaavat puroja, joiden vesi virtaa ja luo mennessään onkaloita ja tasanteita. Kuin turvapaikkoja eri lajeja varten. Myös ihminen löytää oman paikkansa maisemasta – henkisesti ja fyysisesti.
Maija Toivanen on luonnon monimuotoisuuden tutkija Oulun yliopiston maantieteen tutkimusyksikössä sekä tiedeviestinnän maisteriohjelman opiskelija.