Oulu Taiteen ja arkisemman maarakentamisen välinen rajanveto ei ole aina ongelmatonta, varsinkin kun taide tunnetusti löytyy katsojan silmästä.
Jonkin tietyn kohteen historiaa voi yrittää tarkistaa virkamiehiltä tai Oulun teknisen lautakunnan pöytäkirjoista.
Ellei taidemuseo ole ollut millään tavoin hankinnassa mukana, voi hyvällä syyllä olettaa, ettei kohdetta ole ajateltu taideteokseksi.
Yksi hyvä esimerkki löytyy Mannerheiminpuistosta. Siellä sijaitsee Into Saxelinin (1883-1927) veistämä klassinen Vapaudenpatsas (1920), mutta myös suihkualtaaseen sijoitetussa kivirakennelmassa voi nähdä taiteellista viritystä.
Kenen sielunmaisemaa tämä karu kivinen keko edustaa?
Vastaus ei yllättäen löydykään taidemuseosta, vaan teknisestä keskuksesta.
Oulun kaupunginpuutarhuri Taina Penttilä muistaa suihkulähteen tarinan. Hän kertoo, että sen suunnitteli Oulun nyt jo edesmennyt maisema-arkkitehti Pirjo Neumann, kun koko Mannerheiminpuisto uudistettiin Neumannin piirustusten mukaan vuosina 1991-1992.
"Puistoa peruskorjattaessahan se suihkulähde siihen tehtiin. Nyt on vaikea sanoa, onko kyseessä taideteos vai pelkästään suihkurakenne. Neumann oli maisema-arkkitehti, ei taiteilija."
Oulussa tönöttää näkyvillä paikoilla muitakin harmaan alueen rajatapauksia Rotuaarin pallosta alkaen.
Kuka saa rakennuttaa oman monumenttinsa yleisiin puistoihin ja toreille, ja millä perusteilla?
"Isommat ratkaisut menevät aina tekniseen lautakuntaan, pienemmät hyväksyy esimerkiksi suunnittelupäällikkö meillä teknisessä keskuksessa. Yleensä taideteosten hankinnassa taidemuseo on mukana vähintäänkin asiantuntijana", Penttilä selvittää.
Päätöksiä ei kukaan tee yksinään. Rakennelmien pitää aina liittyä johonkin suunnitelmaan, jolle taas pitää olla syy ja rahoitus.
"Totta kai Mannerheiminpuiston suihkulähteeseenkin kului rahaa, täytyihän isoja kiviä porata ja asentaa suihkusysteemit sisälle. Suunnittelu kuului kuitenkin puiston peruskorjaukseen ilman erillistä korvausta."