Lesbo. Pasifisti. Kommunisti. Ateisti. Yksinhuoltaja. Susipari. Työläisperheen kasvatti. Ja vielä nainen.
Siinä mainesanoja, jolla poliittiset vastustajat yrittivät estää Tarja Halosen tien tasavallan presidentiksi.
Häneen liitettiin kaikki isänmaallis-uskonnollisen moraalin rappion tunnusmerkit.
Siitä huolimatta kansa valitsi Halosen; vielä toistamiseen.
Halosen valtti on ollut kansanomaisuus. Hän on ollut kuin kuka tahansa Haloska, joka harrastaa sauvakävelyä tuulipuvussa, hellii kissojaan, mennä vihtoo käsilaukku heilahdellen ja vilauttaa bonus korttia kaupan kassalla. Tiukan paikan tullen hän kiukuttelee ja äyskii kuin naapurin Haloska ainakin.
Kahdentoista vuoden kakku Linnassa alkaa olla loppuun lusittu ja on yhteenvedon aika.
Yhteenvedon voisi alkaa loppupäästä. Hän ansaitsee todistuksen, jossa komeilee arvosanana kiitettävä miinus.
Miinus tulee siitä hänen alkukautensa kömmähdyksestä, kun hän rankaisi presidenttikisassa toiseksi tullutta Eskoa Ahoa jättämällä nimittämättä hänet Suomen Pankin johtajistoon. Ei siksi, että isänmaa olisi menettänyt tässä jotain, vaan siksi, että Halonen ei jo silloin oivaltanut, ettei presidentin pidä puuttua tällaisiin asioihin.
Hyvä arvosana tulee siitä hyvästä, että Halonen on tahtoen ja osin tahtomattaan tehnyt presidentistä tavallisen kuolevaisen. Presidentti on istunut hänen aikanaan uuden perustuslain mittoihin jo ennen kuin laki kaikkinensa on astunut voimaan. Valtansa hävinneenä, mutta sananvaltansa säilyttäneenä.
Halonen on toki yrittänyt pitää kiinni vallanrippeistään, mutta siinäkin hän toimii kuin kuka tahansa meistä: kukapa sitä ehdoin tahdoin haluaa tehdä työstään merkityksetöntä.
Halonen on ollut arvojohtaja, vaikkeivät vallankäyttäjät ole paljon piitanneet hänen ar-
voistaan.
Hänellä on yleviä ihanteita, joita hän on toistanut tämän tästä: hyvinvointivaltio, ihmisoikeu-
det, köyhyyden poistaminen, syrjäytymisen estäminen, tasa-arvo ja rauha. Voiko arvojohtajalta juuri tuon suurempia arvoja odottaa?
Halosta vain ei kuunneltu sen enempää kuin kuunnellaan muitakaan arvojohtajia, kuten arkkipiispaa ja arkkiatria. Suuretkin ihanteet tahtovat usein jäädä karun arjen jalkoihin.
Ei ole Halosen vika, jos suvaitsemattomuus on lisääntynyt. Ei sekään, että köyhät ovat aikaisempaa köyhempiä ja rikkaat rikkaampia.
Häntä ei voi syyttää siitäkään, että hyvinvointivaltion rakenteet rapistuvat. Puhumattakaan siitä, että maailmalla miljoonat ihmiset näkevät nälkää ja joutuvat elämään sodan jaloissa.
Hän on ainakin puhunut. Puheen voima ilman vallan avaimia on kuitenkin vain mielten herkistelyä. Tosin sitäkin tarvitaan.
Halonen jatkoi monella tapaa Koiviston aloittamaa ja Ahtisaaren eteenpäin jalostamaa linjaa, jossa tehtiin pesäero Kekkosen ajan Suomen vallankäyttöön.
Vaikka Halonen oli puoluekannaltaan sosiaalidemokraatti, niin kuin Koivisto ja Ahtisaarikin, he olivat kaikki varsin erilaisia valtionpäähenkilöinä.
Halonen kaatoi monta ennakkoluuloa. Kuten sen, etteikö nainen voi olla presidentti ja puolustusvoimien ylipäällikkö.
Enää ei tarvitse mainita erikseen, että joku on naispääministeri tai naispiispa tai naisvaltiovarainministeri.
Naiset ovat puolustusvoimien komentajan ja arkkipiispan tehtäviä lukuunottamatta astuneet Halosen aikana lähes kaikkiin merkittäviin tehtäviin. Tie on nyt avattu - vihdoinkin.
Tästä on hyvä jatkaa kohti jalostuneempaa demokratiaa.
Halosen aika osoitti sen, ettei demokratia tarvitse ukko tai akka ylijumalaa, joka kertoo valistumattomalle kansalle, miten sen pitää ajatella ja toimia. Presidentti-instituutio on tehnyt tehtävänsä ja joutaa panna viralta.