Mites, joko on kolmas kirja suunnitteilla, kysytään kassajonossa ja kylillä kävellessä, aina kun tapaan jonkun, jota en ole hetkeen nähnyt.
Ei, vastaan, on aika tiukka puristus tässä takana, en edes ajattele mitään sellaista. Viimeisiä viilauksia kirjaan tehtiin vielä elokuussa, mietittiin liepeiden tekstejä ja harkittiin oikeaa kullan sävyä kannessa olevaan nimeen, ja sitten alkoikin jo lukuvuosi ja tekstitiedosto muuttui esineeksi.
No millaista on ollut palata kouluun, kysytään sitten, ja vastaukseni taitaa olla epäuskottava, sillä minulla on takanani pian kaksikymmentä vuotta opetustyötä.
Silti vastaus tulee sydämestä ja on totta: luokassa on ihanaa ja nuorten kanssa mahtavaa.
Viime talvena kirjoitusvapaalla kaipasin niitä hetkiä, kun joku pyytää, että ope selitä, ja jos hyvin käy, kohta asia kirkastuu ja ilme valaistuu: ai joo, nyt tajuan, tai ainakin vähän.
Joskus kuulee sellaistakin, että ensin en älynnyt yhtään, mitä tämä on, mutta sitten kun kokeessa kirjoitin, asiat napsahtelivat paikoilleen ja huomasin, mitä tämä kaikki tarkoitti.
Nämä ovat helmihetkiä.
Opettajan työssä ihaninta on avata ovia, joista pääsee uusiin paikkoihin, sanoa että tällaistakin on, hoksaatko, tällaiset lait pätevät näiden asioiden kanssa ja tällä tavalla täällä voi leikkiä.
Kahta asiaa ei voi tehdä yhtä täysillä yhtä aikaa, tai minä en voi.
Siksi olen nyt vain opettaja, en kirjailija, mutta koska asiasta kysellään usein, tuntuu, että teen jotain väärin.
Kirjailija ja dokumenttielokuvaohjaaja Elina Hirvonen sanoo kuitenkin Maaretta Tukiaisen ja Krista Keltasen Luova tauko -kirjassa (2018), että ”taiteilijuudessa ei ole mitään sellaista, että pitäisi jotain”.
Tämä virke vapauttaa ja helpottaa.
Voin todellakin jättää kirjailijuuden taustalle, olla ihan rauhassa ja onnekkaasti tyytyväinen ope ja keskittyä niihin hetkiin, kun luokkahuoneen seinät pullistelevat innosta ja oivalluksista, tai joskus turhautumisesta ja uupumuksestakin, sillä syksy on pitkä ja nuorisolla huhujen mukaan muutakin elämää kuin koulu.
Olin juuri saanut rauhan tämän asian kanssa, kun postin joulukorttijonossa edelläni asioiva mies sanoi jotain tavalla, joka havahdutti minut.
Aistit terävöityivät ja yhtäkkiä hengitin nopeammin. Maastohousumiehestä tuli mieleen jotain, mitä halusin tallettaa ja mikä tuntui liittyvän johonkin siinä Kolmannessa, jota en ajattele yhtään.
Näppäilin asian puhelimeni muistiin.
Siellä se odottaa ja kihelmöi ja säteilee, ihan pienesti mutta ihanasti.
Kävelin töihin.
Luokassa laskin puhelimeni pöydälle. Oli jotenkin tuore olo.
Kirjoittaja on kuusamolainen opettaja – ja kirjailija.