Työmarkkinoiden myllerrys on mahdollisuus, kunhan siitä selviää hengissä. Joka päivä katoaa työpaikkoja ja uusia tulee tilalle. Tuotannon kannalta teollisuuden rakennemuutoksen takana siintää huikeita uusia aloja ja ammatteja.
Siinä välissä syntyy myös mittatappioita, kun pieni ihminen jauhautuu järjestelmämuutoksen myllynkiviin. Suuri mutta on siinä, että nyt työttömiksi jäävät eivät välttämättä työllisty uusille uljaille työmarkkinoille, mutta eivät enää vanhoillekaan.
Rakennemuutoksen myötä kymmenessä vuodessa menetettyjä sataatuhatta työpaikkaa ei saada enää koskaan takaisin. Kuten työministeri Lauri Ihalainen (sd.) kertoi Kalevassa (19.2.), menossa on hiipivä rakennemuutos, jossa väkeä jää koko ajan matkan varrelle parin tuhannen ihmisen kuukausivauhtia.
Se on enemmän kuin otsikoita nostattaneet ja toimintansa kertarysäyksellä lopettaneet tehtaat tai toimialat.
Jokaisessa taantumassa osa porukasta jää asemalle. Lamavuosien jäljiltä muistamme puheet työttömyyden kovasta ytimestä, johon mikään ei tehoa, eivätkä työnantajat ole kiinnostuneita heidän tarjonnastaan. Siksi tarvitaan kolmannen sektorin palveluksia.
Samaan aikaan myös ammattitaitoista, motivoitunutta, oppimiskykyistä ja kokenutta väkeä kohtaa mystinen ilmiö. Parhaassa työiässä olevat ihmiset saavat ensimmäisenä kenkää ja jäävät turhaan takomaan sulkeutuvien työmarkkinoiden ovia.
Työelämän polarisaatio on tehnyt tehtävänsä. Automatiikka, robotiikka ja digitalisaatio vievät ja ovat jo vieneet osan töistä. Ajan riento on kova ja uuden ajan kehruukoneita vastaan on turha taistella.
Työministeri kehottaa katsomaan rohkeasti uusia polkuja ja hyödyntämään palvelut, joiden kautta uudet urat urkenevat. Kannatettava, mutta toisinaan vaikeasti toteutettava ajatus.
Ilmapiiri on kaiken kaikkiaan odottava. Tiedossa on, että taitoa, osaamista ja kykyjä riittää, mutta sitä varten pitäisi saada ponteva kasvusysäys, vienti liikkeelle ja investoinnit vauhtiin.
Tässä suhteessa olikin ikävä lukea Kauppalehteä (19.2.), joka tiesi kertoa, että kevään tuloksesta kertoneista pörssiyhtiöistä kolmannes aikoo kasvattaa osinkoja investointien sijaan.
Investoitavaa tai uskoa investointien voimaan ei ole paljon ilmassa. Ilman uusia investointeja ei kuitenkaan synny uutta kasvua.
Rahassa pyörivän sikariportaan tavoitteena lieneekin lyhytaikaisemmat ja nopeammat pikavoitot kuin sitoutuminen pitkäjännitteiseen elinkeinoelämän ja tuotannon kehittämiseen.
Työelämässä on joka tapauksessa kovat ajat. Hokema työntekijästä yrityksen tärkeimpänä voimavarana aiheuttaa jo yökötystä.
Sanat ja teot eivät enää pitkään aikaan ole pitäneet yhtä. Jatkuva epävarmuus syö miestä ja naista. Lyttyyn lyöty kyräilevä kansa hortoilee työpaikoilla ilman toivoa paremmasta.
Siksi olikin niin piristävää lukea Kaskipuun toimitusjohtajan Matti Kasken haastattelu Kalevassa (18.2.). Ovivalmistaja ei puhu huonosta kilpailukyvystä, heikosta myyntiosaamisesta tai kielteisestä ilmapiiristä.
Yhteiskunta tarjoaa terveydenhoitoa, infraa ja koulutettua työvoimaa. Yritystoiminta on rakennettava sen faktan varaan, että palkat eivät ole halpatyövoimatasoa.
Ja mikä tärkeintä, pitää tehdä sellaisia laatutuotteita, joita asiakkaat haluavat ostaa. Viesti on tyystin erilainen kuin yläluokkaisten ja ylimielisten wahlroosien ja stadighien, jotka lyövät märän rätin kasvoille, itkevät veroja ja vaativat palkanalennuksia.
Elinkeinoelämän kellokkaat voisivatkin keskittyä räkyttämisen sijaan samanlaiseen luovuuteen ja ahkeruuteen kuin yrittäjät ruohonjuuritasolla.
Ihan ensimmäiseksi kannattaa sieltä kabineteista tehdä opintomatka Ylikiiminkiin.