Kauppaministerit kokoontuvat tulevalla viikolla Cancúnissa Meksikossa liberalisoimaan maailmankauppaa. Maailman kauppajärjestön WTO:n niin sanottu Dohan kierros ehtii samalla puoliväliin. Kyseessä on viides ministeritapaaminen Qatarissa vuonna 2001 alkaneella kierroksella.
Tuloksia pitäisi syntyä vuoden 2004 loppuun mennessä. Joskin aikataulu vaikuttaa jo etukäteen epärealistiselta, sillä pöydällä on yksi maailman suojelluimmista kauppakohteista: maatalous. Lisäksi neuvotellaan muun muassa palveluista sekä investointien turvaamisesta.
Maailmankauppaneuvottelut on perinteisesti nähty foorumina, jossa rikkaat teollisuusvaltiot sanelevat köyhille sääntöjä. Siitä huolimatta on nykyään 146 jäsenmaata edustava WTO viime aikoina vetänyt vilkkaasti puoleensa kehitysmaita. Tässäkin kokouksessa toivotetaan tervetulleiksi Nepal ja Kambodza.
Vapaakauppa on kuitenkin olennaista kaikelle taloudelliselle kehitykselle. Vahvinkaan ei jaksa kasvaa loputtomiin yksin. Niinpä WTO:n lopputavoite - täydellinen vapaakauppa - tähtää tavallaan jättiläismäiseen suhdanneohjelmaan.
Arvoituksellinen tulee jatkossa olemaan Kiinan rooli. Se on uutena jäsenmaana nyt ensi kerran mukana WTO-neuvotteluissa. Arvelujen mukaan Kiina olisi liittoutumassa Intian kanssa. Intia taas on yksi maailman protektionistisimmista maista. Moisen yhteistyön jarrutusjäljet saattaisivat olla melkoiset, perustuuhan WTO:n toiminta konsensukselle.
Juuri kiistanalainen maatalous osoittaa, miten vaikeaa on sovittaa kaikkien intressejä yhteen. Maatalous on yksi harvoista aloista, jonka tuotteilla kehitysmaat oikeasti voisivat kilpailla maailmanmarkkinoilla.
Jokaisen teollisuusmaan asukkaan on laskettu voivan säästää jopa 1 000 euroa vuodessa. Pitää vain poistaa päivittäinen miljardituki länsimaissa, niin saman tien maataloustuotteiden hinnat laskisivat.
Olisi kuitenkin täysin suhteetonta ympäristöä kohtaan kuljettaa elintarvikkeita vain niiden halpuuden vuoksi ristiin rastiin ympäri maapalloa. Länsimaiden haluttomuus purkaa tukiaisia onkin ymmärrettävää siihen asti, kun rahoilla todella turvataan vain oma niin sanottu lähiruoka.
Sen sijaan olisi suuri askel, jos tukileikkausten lähtökohdaksi sovittaisiin Cancúnissa tietyt raaka-aineet. Esimerkiksi Burkina Fason, Malin tai Beninin puuvillanviljelijät kärsivät suoraan lisätukiaisista, jotka presidentti George W. Bush ajoi läpi viime vuonna.
Vielä 90-luvun puolivälissä afrikkalainen viljelijä ansaitsi päivässä ehkä 1,20 euroa. Köyhyys väistyi vauhdilla.
Afrikassa puuvillan tuotantokustannukset ovat kolme kertaa halvemmat kuin Yhdysvalloissa. Mutta nyt myös tuottajahinta on romahtanut alle historiallisen keskiarvon. Kehitysmaiden miljoonat pienet perheviljelmät taivutetaan näin polvilleen. Kohtuutonta tämä on siksikin, että saajien puolella on vain 25 000 amerikkalaista puuvillaviljelijää.
Pierre Bourdieu on nimittänyt hallitusten ulkopuolisten piirien globalisaatiovastustusta uuden ajan uskonpuhdistukseksi. Mutta vaikka maailmankaupan tavoitteiden kriittinen seuranta onkin ilmeisen tarpeen, niin tuhansien ryhmittymien ei pitäisi noin vain luulla olevansa itseoikeutettuja esiintymään koko globaalin moraalin vartijoina.
Jännitteitä voisi purkaa se, jos monikansallinen WTO tukeutuisi jatkossa kunnolla tutkimuksiin ja myös seuraisi systemaattisesti toimenpiteidensä vaikutuksia. Sitä kautta se voisi yllättäen löytää kriteerikseen jopa ympäristönsuojelun.