Uhkakuvat, joita maalailtiin maatalouden ylle ennen liittymistä Euroopan unioniin ovat osoittautuneet liioitelluiksi. Suomalainen maatalous voi hyvin, ja tulevaisuuskin näyttää turvatulta.
Rakennemuutos on ollut raju. Kymmenettuhannet pikkutilat ovat joutuneet lopettamaan kannattamattomina. Jäljelle jääneet ovat kasvaneet koko ajan suuremmiksi. Tämänsuuntainen kehitys on ollut väistämätön: se alkoi jo ennen EU:hun liittymistä, mutta on nopeutunut jäsenyyden myötä.
Maataloudesta on tulossa yhä enemmän muun yritystoiminnan kaltaista. Tilakoon kasvun mukanaan tuomaa työmäärän lisäystä on tasattu liittoutumalla toisten viljelijöiden kanssa, lisäämällä koneistusta, ulkoistamalla tilan töitä ja palkkaamalla työvoimaa.
Vaikka kannattavuus on vielä riippuvaista EU:n ja oman maan tuista, kehitystä ohjataan enemmän markkinavetoiseen suuntaan. Tästä on kyse pitkälle myös parhaillaan EU:n kanssa väännettävässä eteläisen Suomen 141-tuessa, joka koskee etenkin sika- ja siipikarjataloutta. Nämä ovat toimialoja, jotka EU:ssa haluttaisiin jättää jo miltei kokonaan EU:n yleisen maatalouspolitiikan ja markkinoiden hoidettaviksi.
Maatalous nähdään jo mahdollisuutena näinä epävarmuuden aikoina. Ala kiinnostaa nuoria ja kasvaville tiloille riittää jatkajia. (Kaleva 24.9.)
Kuvaavaa on, että keskeisillä viljelyalueilla peltomaasta on pula. Tämä on johtanut maan hinnan nousuun, ja sitä kautta asettaa esteitä kasvulle.
Kuluttajat haluavat syödä kotimaista ruokaa. Tämä tarjoaa tukevan perustan oman maan tuotannolle. Luottamus on kuitenkin lunastettava koko ajan: laadusta ei saa tinkiä eikä hintakaan saa karata käsistä.