Vielä parikymmentä vuotta sitten se kuului suorastaan lukujärjestykseen joka ratsastuskoululla. Toisten iloksi ja toisten suureksi kauhuksi säännöllinen maastotunti sattui vakituntilaisten ohjelmaan vähintään kerran kahdessa kuukaudessa.
Tänä päivänä maastoilu on kuitenkin yhä harvinaisempaa herkkua; hevosille sallittuja reittejä ei asutuksen liepeiltä noin vain löydäkään, liikenteen tiheys ja vauhti on kasvanut pikkuteilläkin muutamassa kymmenessä vuodessa niin, ettei yhden hevosvoiman kanssa liikenteen sekaan juuri ole asiaa.
Turvallisuudestakin puhutaan nykyisin toisin kuin ennen.
”Maastoon lähdetään vain sellaisella porukalla, joista varmasti tiedetään, että hevoset ovat hallinnassa. Useamman ratsukon joukko on jo niin iso kokonaisuus, että jokaisen on syytä hallita itse oma hevosensa”, kertoo ratsastuksen ohjaaja Mia Koivumäki Hevos- ja Koirapalvelu Kopotista.
Koivumäen vetämät maastot risteilevät Madekosken ja Sanginjoen alueilla.
”On tärkeää, että ratsastajat pääsevät tutustumaan hevoseen myös maneesin seinien ulkopuolella. Tutussa ympäristössä hevonen voi olla hyvinkin laiska, mutta ulkona meininki usein muuttuu kokonaan. Tämä tulee monille ratsastajille yllätyksenä.”
Toisin kuin vaikkapa vaellushevoset, tavalliset tuntiratsut usein ottavat maastoretken viihteen kannalta. Ulkomaailmasta löytyy virikkeitä ja ihmeteltävää, jota ratsastaja ei tule edes ajatelleeksi. Punainen postilaatikko tai kättään heilauttava naapuri voivat hevoselle olla yllättävänkin pelottavia kokemuksia.
”Saaliseläimenä hevoselle on luonnollista olla vähän varuillaan uusissa tilanteissa. Toisaalta lauma on hevoselle hyvä turva, ja kun porukalla liikutaan, kokeneemmat ja rauhallisemmat hevoset pitävät ryhmää koossa pelottavissakin tilanteissa”, Koivumäki lohduttaa.
Turvallisuudesta huolehtiminen on satunnaisenkin maastoilijan tärkein velvollisuus. Kypärä ja turvaliivi sekä riittävä määrä heijastimia sekä hevosella että ratsastajalla kuuluvat maastoilijan varusteisiin.
Jokainen ratsastaja on osaltaan vastuussa myös muun maastoporukan turvallisuudesta: maastossa edetään vetohevosen tahtiin ja ohjaajan määräämässä askellajissa.
”Vetäjä huolehtii, että kaikki pysyvät mukana. Käytännössä mennään hitaimman ratsukon tahtiin”, Koivumäki kertoo.
Muiden maastossa liikkujien ja vastaantulijoiden huomioiminen kuuluu ilman mutta asiaan – iloinen tervehtiminen ja omien jälkien siivoaminen sujuvoittavat yhteispeliä myös ei-hevosihmisten suuntaan.
”Maastossa voi harjoitella aivan samoja asioita kuin kentälläkin. Lisäksi maastoilu kehittää hevosen ja ratsastajan yhteistyötä sekä kuntoa ja koordinaatioita toisella tapaa kuin kenttätyöskentely”, summaa Mia Koivumäki.
”Tärkeintä on kuitenkin rentoutuminen, rauhallinen yhdessäolo hevosen kanssa ja uuden oppiminen.”