Kyllä tästä on nyt mahdoton raapia tunnelatausta päälle. Sinivalkoiset ilon kyyneleet eivät vieri Pekka Tiilikais-mallista tekonenää pitkin, vaikka miten tiristelisi ja hölskyttelisi puolitäyttä kiikaria. Suru tuoksahtaa vahvana silkkipusakan käänteistä.
Syynä on tietenkin suomalainen yleisurheilu, joka alkaa olla saattohoidon omaisessa tilassa. Pariisin MM-kisoissa on nähty hitaita, nilkkaa, päkiää ja oikean käden ojentajalihasta potevia suomalaisia. Monella tv-sohvalla pälyillään sivuille ja kysellään, voiko urheilumme vajota enää tämän alemmas.
Alimmalle tasolle Suomen 21-henkinen joukkue pääsee, mikäli se viedään vierailulle Pariisin salpietaria tihkuvaan viemäristöön.
Ilman pientä isänmaallista kammiovärinää sydämessä yleisurheilua ei pysty katsomaan. Se on niin tylsää puhkumista, lukemattomien heitto-, juoksu- ja hyppylajien alku- ja välierien virtaa.
Miten jännityksen hikeä alkaisi edes erittää, kun lakeuksilta paikalle lennätetty urheilija esiintyy kuin matkaoppaansa kadottanut turisti. Yleisurheilu ei kiinnosta, ellei suomalainen menesty.
Kuka olisi 1970-luvun juoksijaruuhkassa voinut kuvitella, että joskus joutuu katselemaan Markus Pöyhösen sadan metrin suoritusta Stade de Francella. Pöyhönen juosta lohnitti kauden huonoimman juoksunsa. Kaiken taktisen järjen mukaan hänen olisi pitänyt tempaista paras.
Onneksi Pöyhönen ymmärsi lausua juoksun päätteeksi kuolemattoman selityksen: tähän on pakko olla joku syy.
Menestymättömyydelle löytyy aina syy. Sitä varten urheilujohtajat ovat että niitä keksivät. Vastatuuli on vanha selitys, joka on usein joutunut uppoamaan vuodesohvan reunalla kärsineeseen penkkiurheilijaan.
Kiristävät takareidet on monimutkaisempi malli, mutta senkin tajuaa, kunhan puheenjohtaja Ilkka Kanerva päästetään reisillä perustelemaan.
Liika hiilihydraatti on pirunmoista ruokaa. Ulkomaalaiset keittiömestarit ovat sitä suomalaisille monissa kisakylissä kokanneet. Se pierettää ja pistää perhoset lentämään mahalaukussa.