Kirjoittaja on europarlamentaarikko (kok.)
Yliopistopolitiikkamme on viime vuodet ollut myllerryksessä. Kansallinen kilpailukykystrategiamme on rakennettu ajantasaisen tiedon, osaamisen ja kiihtyvän innovaatiotuotannon varaan. Vastuu henkisen pääoman kasvattamisesta on jätetty yliopistoille. Nimenomaan jätetty, sillä lisää resursseja ei kasvaneen yhteiskuntavastuun myötä ole tiedon portaille ropissut.
Päinvastoin, kansallinen tuki niin perustutkimukseen kuin elinkeinoelämän tarpeista lähtevään soveltavaan tutkimukseen ja työvoiman kouluttamiseen on viime vuosina pienentynyt. Onneksi huolimatta vaikeasta maailmanmarkkinatilanteesta monet yritykset ovat kasvattaneet tutkimus- ja tuotekehityspanostuksiaan, joilla kuilua hyvien aikeiden ja tiedemaailman todellisuuden välillä on kurottu umpeen.
Rahapula ei kuitenkaan ole syynä kaikkiin yliopistosektorin haasteisiin. Pyhiä lehmiä tältä sektorilta löytyy liikaa. Vaiettu tosiasia on, ettemme vieläkään ole luopuneet perinteestä tehdä aluepolitiikkaa tiedepolitiikan kustannuksella. Ei silti, poliittiset päätökset maantieteellisillä perusteilla ovat joskus tuottaneet hyviäkin tuloksia. Muun muassa Oulun kehitys Pohjois-Suomen veturiksi ja yhdeksi koko Pohjois-Euroopan merkittävimpiä osaamiskeskuksia tuskin olisi ollut mahdollista ilman omaa yliopistoa.
Toimintatavat, jotka sopivat jälleenrakentamisen ajan Suomeen, ovat kuitenkin jälkeenjääneitä nykyisessä globaalissa kilpailutilanteessa. Suomen kokoiseen maahan 20 yliopistoa on paljon. Jos mukaan lasketaan vielä ammattikorkeakoulut ja yliopistokeskukset, yksiköitä on 56. Se on auttamattomasti liikaa.
Jotta Suomeen saataisiin modernin yhteiskunnan avainaloille edes yksi kansainvälisessä vertailussa kestävä tutkimusyksikkö, meillä ei ole varaa hajottaa voimavarojamme joka niemeen ja notkoon. Pärjätäksemme kansainvälisesti meidän on luovuttava yliopistopolitiikan alistamisesta aluepolitiikalle. Parhaat kyvykkyydet kyllä hakeutuvat jo nyt sinne, missä tarjotaan parhaat edellytykset tehdä tiedettä, toimia yhteistyössä hedelmällisten tutkimuskumppanien kanssa ja rakentaa verkostojaan myös rajojemme ulkopuolelle.
Selvää on, että tieteentekijöiden kouluttamisen ja tutkimuksen laadun turvaamiseksi yliopistorakennettamme on uudistettava. Rakenteen uudistaminen ei onnistu pakolla, vaan yliopistojen on itse kyettävä löytämään omat vahvuusalansa, tekemään yhteistyötä keskenään ja lisäämään tieteellisen näkökulmansa lisäksi tutkimukseen myös käytännönläheisyyttä.
Eräs ongelma vahvuuksiin panostamisessa on, että tutkimusrahoitusjärjestelmä kaventaa yliopistojen autonomiaa liikaa. Tutkijoilla on mahdollisuus valita vain sellaisia tutkimusaiheita, joita Tekes ja Suomen Akatemia ovat kiinnostuneet rahoittamaan. Osa projektirahoituksesta olisikin hyvä siirtää tieteen perusrahoitukseen.
On turha kuvitella, että laadukkaan ja kustannustehokkaan yliopistorakenteen luomiseen riittää, että yhdistetään muutaman tehottoman oppilaitoksen hallinto, mutta jätetään muutoin perusviritys ennalleen.
Miten Suomeen saadaan todellisia huippuyliopistoja? Kansanedustaja Jyrki Kasvi (vihr.) on aiheellisesti kysynyt: "Miten on mahdollista, että meillä on kansainvälisten vertailujen mukaan maailman paras peruskoulu, maailman parhaat koululaiset ja maailman keskinkertaisimmat yliopistot. On vaikea kuvitella suurempaa inhimillisten voimavarojen tuhlausta kuin tämä." Olen samaa mieltä.
Huolestuttavaa kehitys ei ole vain Suomessa, vaan koko Euroopassa. Ennen muinoin Euroopan ollessa vielä voimissaan maailman huippuyliopistojen listalta löytyi useita eurooppalaisia tieteen kehtoja, mutta nyt parinkymmenen parhaan kärkeen kuuluu enää muutama EU-yliopisto. Oli aika, kun Eurooppaan tultiin muualta maailmasta tieteellisen tutkimuksen laadun perässä.
Eurobyrokraattien ratkaisu EU:n tieteellisen tutkimuksen kilpailukykyyn on unionihallinnolle tyypillinen. Perustetaan eurooppalainen teknologiainstituutti, EIT, johon yhdistetään kaikkien 25 jäsenvaltion tieteentekijöiden parhaimmisto. Tämä verkostomainen tiedeinstituutti nielisi jatkossa leijonanosan kaikesta EU-budjetin kautta kulkevasta tiede- ja tutkimusrahoituksesta, sille perustettaisiin suurehko hallinto ja opiskelijat valikoitaisiin jäsenvaltioiden kyvykkäimmistä nuorista. Simsalabim, instituutti olisi ratkaisu kaikkiin haasteisiin. Hetkessä EU:n huippukeskuksessa tehtäisiin samantasoista tutkimusta kuin esikuvana käytetyssä MIT:ssa Bostonissa. Jää nähtäväksi.
Keskustelua on herättänyt myös yliopistojen uusi palkkausjärjestelmä, jota riippuen näkökulmasta on kuvattu joko ilmestyskirjan pedoksi tai pelastavaksi enkeliksi, jolla tiedeyliopistomme nostetaan jälleen maailman huipulle.
Palkkausuudistukseen liittyy varmasti ongelmia, eikä se kohdistu eri tieteenaloihin samalla tavalla. Uskon, että kysymyksiin kuitenkin löydetään tyydyttävä lopputulos, kunhan kaikki toimijat suhtautuvat uudistukseen avoimin mielin. Ainakin ulkopuolisesta vaikuttaa, että palkkausjärjestelmään kohdistuva vastarinta on periaatteellista laatua.
Tärkeintä palkkauksessa on, että se palkitsee oikeita ihmisiä ja oikeanlaista toimintaa, eikä ole liian mekanistinen ja perustu yhden koon malliin. Palkkauksen on myös varmistettava, ettei yliopistojen houkuttelevuus työpaikkoina edelleen vähene. Nuorilta kiinnostus hakeutua akateemiselle uralle kotimaassa on osittain jo romahtanut sekä palkkauksen että työrauhan puutteen takia. Yliopistourasta on tullut lyhytjännitteinen osa-aika- ja matalapalkka-ala.