Jos taidekauppias myy teoksen ylihinnalla hyväuskoiselle ostajalle, on kyse aika normaalista kaupankäyntitilanteesta. Harkintakyvytön ei ole se, joka pyytää, vaan se, joka maksaa.
Keskiviikkona Helsingin käräjäoikeus antoi kovat tuomiot kahdessa vaalirahajutussa, joissa niissäkin keskeisellä sijalla oli taulukauppa. Syvää harkintakyvyttömyyttä oli nyt sekä myyjän että ostajan puolella. He tekivät kauppoja sellaisissa virka-asemissa ja tehtävissä, että tuloksena oli kolme ehdollista vankeustuomiota sekä useita sakkotuomioita.
Taajaan toistuva käsite jo oikeusjutun aikana on ollut ”maan tapa”. Vuoden ja kuuden kuukauden ehdollisen vankeustuomion törkeästä lahjuksen ottamisesta ja virkavelvollisuuden rikkomisesta saanut keskustan entinen kansanedustaja Jukka Vihriälä huomautti jo prosessin aikana, että ”kaikki järjestöt” antoivat menneinä vuosina rahaa. Hänen mielestään tätä käytäntöä yritetään kriminalisoida taannehtivasti.
Viiden kuukauden ehdolliseen vankeustuomion luottamusaseman väärinkäytöstä saanut keskustan kansanedustaja Antti Kaikkonen viittasi niin ikään takavuosiin: ”Se, mikä viime vuosikymmenellä oli tavallinen käytäntö, ei ole enää yhtä hyväksyttävää.”
On mahdollista, ettei Nuorisosäätiön ja Raha-automaattiyhdistyksen (RAY) tai Urheiluopistosäätiön ja SDP:n välisiä taulukauppoja olisi alettu edes selvittää, elleivät vaalirahoituksen kummallisuudet olisi jo pian viisi vuotta sitten pulpahtaneet pintaan. Se vaikutti yleiseen mielipiteeseen ja vaalirahoitusta koskevaan säännöksiin. Moni entinen normaali käytäntö on nyt moraalisesti kyseenalainen ja myös laittomaksi todettu.
Entiseen elämään nähden tuomiot varmasti tuntuvat kovilta.
Maan tapa ei kuitenkaan pyhitä eettisesti kestämätöntä tai laitonta menettelyä. Jos Kaikkosen johtama Nuorisosäätiö halusi ostaa taidetta, miksi ihmeessä sitä piti ostaa ylihintaan RAY:n puheenjohtajalta Jukka Vihriälältä, ellei motiivina ollut halu tukea puoluetoverin vaalityötä ja varmistaa RAY:n avustusten saanti säätiölle.
Oikeuden mukaan Nuorisosäätiön asiamies antoi Vihriälälle vuosina 2001–2007 myös noin 35 000 euron arvoiset lahjat. Olisi yllättävää, jos kumpikaan osapuoli ei miettinyt menettelyn hyväksyttävyyttä.
Tai miksi Urheiluopistosäätiö osti SDP:lta tauluja säilytettäväksi varastossa, ellei niin ikään halusta antaa puolueelle poliittista tukea rahan muodossa? Sekä Nuorisosäätiö että Urheiluopisto rikkoivat kaupankäynnissä omia velvoittavia sääntöjään.
Keskiviikkona näytti todennäköiseltä, ettei vaalirahajupakan taulukauppajuonteen käsittely pääty käräjäoikeusvaiheeseen, ei ainakaan Nuorisosäätiön kohdalta. Kun tuomiolla on suurta periaatteellista painoarvoa, asian käsittelylle ylemmässä oikeusasteessa on perusteitakin.
Miten jutun käsittely sitten tästä eteneekin, se on osa isoa tervehdyttävää prosessia, jossa luottamus poliittista päätöksentekojärjestelmää kohtaan lopulta toivottavasti vahvistuu.