Vielä 1970-luvulla matkalla Helsingistä Lahteen näkyi maaseutu. Lehmiä oli pellolla, heinäseipäitä nousi keskikesällä, hevosia ja traktoreita oli kaikkialla. Kiireetön kesämökkielämä odotti Sysmässä; naapurista sai lypsytuoretta maitoa ja kyläkunnan lasten kanssa hypittiin heinäladossa. Nuoren romantiikan keskeinen tila oli maitolaituri, jonka eteen kauppa-auto pysähtyi päivittäin. Itähämäläisestä maalaismaisemasta muodostui kaltaiselleni helsinkiläiselle syvä elämys.
Suomessa sukupolvien yli ulottuu kokemus kahdesta elinpiiristä, maaseudusta ja kaupungista. Tässä maassa ovat ihmiset viimeisen sadan vuoden aikana olleet liikkeellä, matkalla maaseudulta kaupunkiin ja niukkuudesta vaurauteen. Jokaisen juurilta löytyy maaseudun multaa; sata vuotta sitten vain seitsemän prosenttia suomalaisista asui kaupungeissa.
Tänään luku on käänteinen. Kaupungistuminen on ollut lähihistorian vallitseva suuntaus kaikkialla. Pian ollaan YK:n mukaan globaalistikin tilanteessa, jossa puolet maailman 6,7 miljardista ihmisestä asuu kaupungeissa (HS 29.6.). YK:n mukaan kyseessä on "suuri käänne" ihmiskunnan historiassa. Tästä eteenpäin useimmat meistä ovat kaupunkilaisia. Megakaupunkien kasvu jatkuu erityisesti Aasiassa ja metropolialueet vahvistuvat muualla.
Maapallon tyypillisin asukas tulee tulevaisuudessa olemaan aasialainen kaupungissa. Meillä Eurooppa on jo läpikäynyt useita urbanisoitumisvaiheita, alkaen antiikin suurista keskuksista Ateenasta ja Roomasta. Kaupungistuminen on edennyt etelästä pohjoiseen ja lännestä itään. Välimereltä ovat edelleen peräisin kaupunkikulttuurin ja -suunnittelun perusmallit. Sieltä tulee ihanne urbanité eli eläminen sivistyneesti yhdessä, kansankielellä sallivasti ja muita sopivasti sietäen.
Suomi kuuluu pohjoiseen, myöhemmin kaupungistuneeseen vyöhykkeeseen. Kaupunkien asema, kaupunkikulttuuri, ei ollut kovin vahvaa ennen 1900-lukua. Kaupungeissa asuivat harvat säätyläiset, virkamiehet ja porvarit. Todellinen suomalainen elämä kehittyi maaseudulla, kartanonisäntien, talonpoikien, torppareiden ja maattomien muodostamassa kehässä. Omaleimainen maakuntaihanteellisuus, talonpoikainen eetos ja kansanvalistus nousivat kansalliseen omakuvaan. Kulttuurisesti asetelmaan tuli agraari osaaminen, metsäsymboliikka ja Kalevalasta ammentava romantiikka.
Meillä maaseudun elämänmeno ja arvot hallitsivat yhteiskunnallista keskustelua. Suomi oli pienviljelijäyhteiskunta pitkään. Maanviljelijäväestö oli merkittävä sekä työväestön että toimihenkilöiden eri kerrostumien synnylle. Maanseudulta väkeä rekrytoitui tehtaisiin, yliopistoihin, palveluammatteihin, hallintoon ja mediaan. Tämän maaseutuvetoisen arvomaailman haastoi vasta sotien jälkeinen kulttuurinen modernismi. Muutamien kirjasotien ja siveellisyyttä koskevien oikeudenkäyntien jälkeen yhteiskunta liukui kohtalaisen kivuttomasti nykyaikaiseen elämänmuotoon. Elintason nousu antoi enemmän tilaa urbaaneille arvoille. Se mahdollisti lopullisen irtioton perinteisestä agraaripohjaisesta yhtenäiskulttuurista.
Nopea rakennemuutos synnytti meillä omalaatuisen jännitteen politiikkaan ja loi agraarioloja tuntemattomille syviä ennakkoluuloja maaseutua kohtaan. Uudet tulokkaat suurkaupungeissa omaksuivat nopeasti urbaanin elämäntavan ja poliittisen kulttuurin. Siihen kuului maalaisten avoin tai piiloteltu halveksunta. Kunnon helsinkiläinen ei askeleitaan suunnannut maakuntiin eli kehä kolmosen ulkopuolelle. Karvalakkilähetystöt ja agraariväestön edunvalvonta, MTK:n ja kepun ketkuilut asetettiin omaan arvoonsa.
Osattiin sitä maallakin. Kaupunkilaisia ja mökkiläisiä tavattiin katsoa nenänvartta pitkin, sopivan ylemmyyden tunnossa. Sen oli synnyttänyt vuosisatainen talonpoikainen omavaraisuus. Siksi nopea rakennemuutos jätti jäljelle monia kipupisteitä. Pitkään puhuttiin ensimmäisen sukupolven kaupunkilaisista juurettomina epäsuomalaisina. Saatiinkin välisukupolvi, jonka siteet maaseudun punaiseen tupaan olivat katkenneet. Uudet siteet kaupunkiin olivat hauraat.
Suomi ei vieläkään ole valmis, eikä lopullisesti asettunut. Vasta viime vuosikymmenen aikana perusjännite maaseudun ja kaupungin välillä on murtunut. Useimmilla suomalaisilla on vahva kaksoisidentiteetti: viikolla eletään kaupungeissa työtä tehden. Viikonlopulla ja vapaa-aikoina hakeudutaan mökille, maalle, saaristoon tai Lappiin elämään todellista elämää. Muutos näkyy maisemassani. Matka Helsingistä Lahteen taittuu tänään tekniikan voimalla: moottoritie vie ja juna tuo alle tunnissa. Lehmät ovat hävinneet, pellot ovat paketissa ja suurtilat ovat ottaneet ylivallan. Pääkaupunkiseutu on rohkeasti levittäytynyt rajojensa ulkopuolelle.
Tässä tilanteessa puhe "etelän" ja maakuntien vastakkainasettelusta on tympeää. Se vie suoraan politiikan hautausmaalle. Keinotekoisten jännitteiden luominen loukkaa useimpia suomalaisia, joiden elämänhistoriassa, omakuvassa ja arjessa kaupunki ja maaseutu leikkaavat - tänään rikastavasti ja innostavasti. Elämäntapa on kaikkialla Suomessa urbanisoitunut ja sirpaloitunut. Tekniikka, modernisaatio ja tietoteollisuus leimaavat niin kaupunkien kuin maalla asuvien elämää. Kuten Aristoteles jo totesi, "ihmiset muuttavat kaupunkiin työn perässä, mutta jäävät sinne hyvän elämän vuoksi." Politiikan tulee seurata perässä ja osata nöyrtyä. Kaupungit eivät tulevaisuudesta häviä.