Se oli outo episodi. Outo ja absurdi.
Kärppien nuori hyökkääjä Juhamatti Aaltonen pelasi joulukuussa 2005 elämänsä jääkiekkoa. Joulutaukoa edeltäneissä A-juniorien SM-liigan kolmessa ottelussa taituri iski kahdeksan maalia. Tuolloin Aaltonen oli sarjansa kiistämättä paras pelaaja. Mutta nuorten MM-kisajoukkueeseen hän ei kelvannut.
Yhdysvalloissa pelatuissa MM-kisoissa Suomen esitys oli keskinkertainen. Suomi hävisi puolivälieräottelun Tshekille 0-3.
Turnauksen jälkeen - itse asiassa jo sen aikana - päävalmentaja Risto Dufva teki analyysin. Sen mukaan Suomen joukkueelta puuttuivat maalintekijätyypit.
Case-Aaltonen kertoo koruttomasti sen, millaisessa arvossa maalintekijöitä nyky-Suomen palloilukulttuurissa pidetään. Aaltonen ei saanut Dufvalta edes mahdollisuutta.
Maalintekijä on itsekäs, usein kulmikaskin persoona. Kaikki suomalaisvalmentajat eivät näe maalintekijää mahdollisuutena vaan uhkana, joka pahimmillaan tuhoaa joukkueen harmonisen kokonaisuuden.
Dufva luotti siihen, että Suomi menestyy Yhdysvalloissa nimenomaan joukkueena. Yksi iiläinen veivaaja ei ihmeitä tee, nykyinen JYP-luotsi uskoi. Ehkä ei olisi tehnyt, mutta...
Entä jos kaikki suomalaiset juniorivalmentajat ajattelevat kuten Dufva? Onko kaikki lahjakkuudet puskettava samaan peruspuurtajia tuottavaan muottiin? Miksi kukaan ei saa erottua massasta?
Joukkuepeli on aina ollut suomalaisten vahvuus - oli sitten kyse sodasta tai palloilulajeista. Silti jokainen suomalaisjoukkue tarvitsee myös omat persoonansa. Antero Rokan tai vaikka Juhamatti Aaltosen.
Kiekkokaukalossa ja vihreällä veralla puolustaminen on tärkeää. Yhtä tärkeää on, että joku tekisi joskus maalin.
Ainakin, jos tavoitteena on voitto.
Kimmo Siira
kimmo.siira@kaleva.fi