Kuka muistaa vielä sen, että Kaija Aarikka piti Rovaniemellä 1980-luvun päätteeksi palopuheen ympärivuotisen suomalaisen joulun puolesta ja sai kovasti huomiota osakseen?
Ainakaan minä en muistanut, mutta asian voi nyt tarkistaa tuhdista sekä Kaija Aarikkaa henkilönä että hänen firmaansa käsitelevästä tähänastisesta tarinasta. Sen on kirjoittanut päähenkilön pitkäaikainen toimittajaystävä SalmeSaure.
Joulun hyödyntämispuheen, johon oleellisena viestinä kuuluvat pienet lahjatavarat, Kaija Aarikka piti aivan suuren laman alla. Ne ideat, joita hän esitti, hyödynnettiin omassa firmassa, joka oli lähtenyt liikkeelle pienesti eli nappikaupoilla 1950-luvulla. Niin tunnettuja kuin napit olivatkin, ne kuuluivat vain firman alkuvaiheisiin ja jäivät pois tuotannosta 1970.
"Lahjateollisuus pärjää alihankkijoiden avulla. Pienet tuotantoyksiköt pitävät suomalaisen lahjatavarateollisuuden jaloillaan massatuotantoa paremmin", Aarikka julisti Lapissa, jossa korosti sitä, että suomalaiset lahjatavarakauppiaat voisivat hyödyntää joulua ympäri vuoden.
"Omissa liikkeissään hän oli jo oppinut näkemään, että turistit halusivat ostaa suomalaisia joulukoristeita kesähelteelläkin Suomessa käydessään", Saure kirjoittaa sanomalehdistössä laajalti yli maan uutisoidun puheen taustoista.
Merkittävä puhe naiselta, joka ei muistelmien mukaan ole lainkaan verbaalinen vaan erittäin visuaalinen!
Kirjasta voi lukea, että ainakin osittain tämän idean ansiosta Aarikka pääsi läpi lamavuosien. Olihan hänenkin firmansa paisunut 1980-luvun hulluina vuosina oman lajinsa teollisuudeksi. Kun kaupanteko syksyllä 1991 loppui kuin seinään, strategia muutettiin ja huomattiin, että pikkulahjat kuten juuri enkelit ja tontut pelastivat firman.
Oleelliseksi kumppaniksi Aarikan perheyhtiössä joulun oivaltamisessa nousi tyttäristä Pauliina, joka oli opiskellut Cardiffissa Walesissa ja kiertänyt sitten maailmaa. Kotiin ja firmaan tullessaan hän miltei heti ryhtyi suunnittelemaan joulukoruja, joista tuli suuri menestys.
Myös Aarikan jouluseimi, jonka alkuna oli yksittäinen puinen enkelihahmo, on yksi menestyneimpiä tuotteita firmassa, joka parhaillaan valmistautuu 50-vuotisjuhlanäyttelyyn. Kirja lupaa, että se on ensi helmikuussa Helsingin Stockmannin Argos-hallissa.
Hyvän tuntuman joulun ihanuuteen Somerolla vuonna 1929 syntynyt Kaija Aarikka sai kotonaan Jurvalan Aarikalla. Nuo maalaisjoulun muistot keskittyvät mahtaviin lapsuuden kokemuksiin 1930- ja jopa sodan ja pula-ajan 40-luvuilla. "Nykyääntätä samaista tunnelmaa yritetään herätellä henkiin maalaismatkailuyrityksissä", vertailee Saure ja toteaa siinä pitkälti onnistutunkin.
Edes sota-ajan joulut eivät poikenneet Aarikalla normaaliajan joulunvietoista muussa kuin siinä, että väkeä, joka oli talon lapsille sekä tuttua että tuntematonta, oli koko talo niin täynnä, ettei aina tiennyt, oliko kotona vai vieraisilla.
Joulupukki, joka kävi aattoillan aterian jälkeen harmaassa turkissaan ja mustissa huopatöppösissään, toi yleensä vain pehmeitä paketteja ja vielä yhden hämäläiseen perinteeseen liittyneen erikoisuuden: vitsoja, joita sitten perheen auktoriteetilla oli lupa käyttää.
366-sivuinen tuhti kirja on kahtiajakoinen.
Alkupuoli koukkaa perusteellisesti kokonaisen kyläyhteisön ja suuren sukukunnan elämään, jonka keskiössä hyörii varhaislapsuudessa sairastetun tuberkuloosin vuoksi käsivammaiseksi iäksensä jäänyt suurperheen pahnanpohjimainen, tämä sisupussi Kaija. Alkupuoli noudattelee eeppisessä laveudessaan muodikasta mikrohistorian koulukuntaa.
Kerronnassa on näiltä osin vanhanaikaisen tyttöromaanin makua, kun sen päähenkilönä on vammainen lapsi, myöhempi menestyjä. Aikuisena hän pystyy näyttämään niille, jotka ovat surkutelleet: "Eihän se Kaija-reppana...miten se sillä kädelläänkään..."
Sitten tämä reppana pyrkii kotiväeltään salaa Ateneumiin. Vain poikaystävä Erkki, sittemmin aviopuoliso, saa tietää.
Hän, jolta ei koskaan odotettu mitään, pääsi tekstiililinjalle, ja menetystarina oli nupullaan.
Oivalluksia antoi kesätyöpaikka Marimekossa, joka jo silloin eli kuten sen kuului, "suurellisesti ja joka hetki konkurssin partaalla". Marimekkolaisesta elämäntyylireseptistä Kaija Aarikka otti oppia jo opiskelijana vuonna 1954 perustamalleen Aarikka Oy:lle, paitsi että puitteiden oli sovittava omalle kukkarolle.
Firman tuotteet tunnettiin heti ja ajan henki oli Kaija Aarikalla hyppysissään, kuten kirjassa kehaistaan mutta toisaalta tunnustetaan, ettei tämä osannut delegoida. Tästä puutteesta huolimatta alusta saakka käytettiin alihankkijoita. Niinpä esimerkiksi teekkarit näpersivät kalvosinappien hopeaosia. Yksi uutterimmista oli kirjan mukaan nuori Tauno Matomäki, josta sitten vuorineuvos tulikin.
Kirjassa siteerataan Kaj Kalinia, joka kirjoitti firman 40-vuotishistoriikkiin, että Aarikka-tyyli läpäisi yhteiskunnan kaikki kerrostumat ja edusti suomalaista taideteollisuutta sen demokraattisimmassa muodossa.
Nykyään vientimaista ykkönen on Saksa, joka on aarikkalaisten joulukoristeiden toivemaa. Sinne tehdään jopa ikiomaa mallistoa. Ranskassa taas on menossa puisten rustiikkien seimien ja enkeleiden buumi. Kahdesta Helsingin Espan kaupasta ulkomaiset suosivat Pohjois-Esplanadin kauppaa, jossa he käyvät ostamassa joulukoristeita.
Saure paljastaa kaksi henkilöä, jotka eivät koskaan innostuneet puisista koruista. He olivat Kaijan anoppi ja äiti:
"Eivät ilmeisesti kumpikaan arvostaneet koivupuun käyttämistä muuhun kuin lämmittämiseen."
"Enkeleitä ja jouluseimeä rakastan itse joka joulu yhä enemmän", ainaisen joulun julistaja tunnustaa Sauren kirjan loppupuolella, jossa tyyli vaihtuu hengeltään alun laveasta kerronnasta jossakin määrin mielistelevämmäksi ja jopa pakkopullamaisemmaksi sitä enemmän, mitä lähemmäksi loppua päästään.