Sieluni silmin näen kesäisen aamun, jona istun kahvikupin kanssa ikiomalla kuistillani katselemassa metsikössä vipeltävää oravaa, kuuntelemassa pikkulintujen juttuja ja nautiskelemassa rikkumattomasta rauhasta. Ilmassa on aavistus päivän helteestä, kun nousen ja kävelen hiekkatien laitaa ja tuoksuvan, sirkkoja sirisevän heinäpellon reunaa joen rantaan ja pulahdan viileään veteen.
Oi autuutta! Elovena-tyttö niskavuorelaisessa perinnemaisemassa.
En ole unelmineni yksin. Talonpoikaissäätiön taannoisen kyselyn mukaan satatuhatta suomalaista haaveilee maallemuutosta. Kuopion yliopistossa maallemuuttajista väitelleen Aini Pehkosen mukaan noin kolmasosa haaveensa toteuttajista on suurten ikäluokkien eläkkeellesiirtyjiä, jotka usein nikkaroivat kesämökkinsä talviasuttavaksi. Puolet palaa lapsuutensa maisemiin saatuaan opiskelut opiskeltua.
Autioitumiseen jo alistuneet kunnanisät taputtavat käsiä yhteen, etsivät projektiluontoisesti wanhoja maalaistaloja tulijoiden remontoitaviksi ja kaavoittavat kilvan. Netti tursuaa onnellisia tarinoita paluusta juurille ja opaskirjankin voi ostaa.
Kai Linnilän Punainen tupa ja perunamaa -kirjan maallemuuttajan 13 käskyssä neuvotaan muun muassa näin: Älä puhu koskaan maailmankatsomuksellisista ja moraalisista kysymyksistä. Jos sinulla on suuria ajatuksia ja hienoja mielipiteitä, kirjoita ne paperille. Kätke paperi lyijyputkeen ja hautaa se viiden metrin syvyyteen. Unohda koko juttu.
Pehkosen tutkimuksessa maallemuuttajat hakevat ympärilleen väljyyttä. Omille lapsille halutaan välittää konkreettinen työn tekemisen malli, mikä onnistuu maalla paremmin kuin parvekkeettomassa kerrostalokolmiossa.
Kiinteyden ja jatkuvuuden tunne perheessä kasvaa, kun tehdään yhdessä pihatöitä ja hoidetaan kotieläimiä ja kasvetaan siinä sivussa kiinni paikkaan. Meillekin voisi tulla kesälampaita! Perunamaa! Tomaatteja omasta kasvihuoneesta!
Suurin houkutus on luonnon läheisyys. Luonto on vapautta vastakohdaksi arjen sidonnaisuudelle, paras paikka palautua tunkkaisen toimiston nopeatempoisesta työelämästä.
Mutta varjelkoon, että elintasosta pitäisi tinkiä tippaakaan. Harvan unelma etenee ekokylän omavaraistaloudeksi asti, joten kuusen juurelta sorvin ääreen ja takaisin täytyy sahata kahdella maasturilla (EU-yhd. kulutus n.12 l ja CO2-päästöt rapiat 200g/100km), aamua iltaa, sata kilometriä päivässä.
Todellinen luonnonystävä asuisi tiiviisti kaupungissa, saapastelisi töihin ja pyöräilisi viikonloppuisin puistoon piknikille puluja kiikaroimaan.