"Mistä tänne saa valot?"
Alakoululaisten ryhmä haahuilee puolipimeässä pirtissä ja ihmettelee huoneen pieniä ikkunoita. Opettaja selittää, ettei silloin ollut sähköjä, kun suomalaiset asuivat näin.
Pikkuihmiset katselevat ympärilleen hämmästyneinä. Mikä se semmoinen maailma on, jossa ei ole sähköjä? Toisaalta vanhan torpan synkkä ja jännittävä alkukantaisuus selvästi kiehtoo ipanoita, siinä leijuu jotain Ankkalinnan ja villinlännen hajua yhtä aikaa.
Helsingin ydinkeskustan ulkopuolella sijaitseva Seurasaari ulkoilmamuseoineen on yllättävän viehättävä, vaikka monen kauempaa tulevan kokemuslistalla se jää helposti Linnanmäen, Korkeasaaren tai keskustan kaupparypäksen varjoon.
Kun Seurasaaren ulkoilmamuseo perustettiin vuonna 1909 muiden eurooppalaisten ulkoilmamuseoiden esimerkin innoittamana, tavoitteena oli säilyttää tuleville polville siipale rakennushistoriaa jokaisesta Suomen maakunnasta. Toisekseen alueen haluttiin myös muistuttavan silloin jo kaupungistuneille kansalaisille, mistä he ovat tulleet ja miten maaseudulla vielä viime vuosisadan alussa paikoin tultiin toimeen.
Nykyihmiselle Seurasaaren vanhat rakennukset ovat hauska keskittymä mennyttä maailmaa keskellä nykyaikaa. Saaren kaupunginpuoleiselta rannalta näkyvät tehtaan piiput, toisella suunnalla presidentilliset asunnot Tamminiemi ja Mäntyniemi sekä pääministerin Kesäranta.
Tänä vuonna tulee kuluneeksi 120 vuotta, kun Seurasaaren kansanpuisto perustettiin ja sata vuotta siitä, kun Seurasaaren ulkomuseo sai alkunsa Konginkankaalta tuodusta Niemeläntorpasta - juuri siitä, jonka savutuvan pimeyttä pikkukoululaiset ällistelevät. Ensimmäinen ulkomuseolle ostettu rakennus oli maalahtelainen pieni karjamaja, jonka museo hankki 250 markalla vuonna 1906. Maja pystytettiin uuteen kotiinsa kuitenkin vasta torpan jälkeen.
Ulkomuseon vanhin rakennus on 1686 rakennettu Karunan kirkko. Korkealla kukkulalla seisova puukirkko on ulkoa jyhkeä, sisältä sympaattinen ja herkkä. Kirkkosalin takaosassa riippuu merimiesten lahjoittama votiivipurjevene, vaalea tynnyriholvikatto on seurallisesti maallikkoa lähempänä kuin myöhempien kirkkojen taivaita hipovat kupolit.
Italian pääministeriä Silvio Berlusconia vanhat puukirkot eivät viehätä, mutta vihkikäyttöön vuokrattava Karunan kirkko on sangen suosittu rengastuspaikka. Jo nyt vuoden 2010 vihkiparit käyvät mittelemässä penkkien määrää. Riittävätkö ne vai otetaanko käyttöön lisäjakkarat?
Seurasaaren ulkomuseon rakennuksissa päivystävät rakennusten henkeen pukeutuneet oppaat, joiden tietämystä kannattaa käyttää hyväksi. Vanhat rakennukset kiinnostavat oppaiden mukaan suunnattomasti ulkomaalaisia vieraita. Jotkut hämmästelevät suomalaiskoululaisten tavoin rakennusten primitiivisyyttä, toiset taas valtavaa hirsien määrää ja sitä kuinka hyvin ne ovat säilyneet raikkaassa pohjoisessa ilmastossa. Puiset arkitarvikkeet näyttävät kaukaa tulevien vieraiden silmissä eksoottisilta.
Yhtälailla vanhat pihapiirit ja niiden sisustus viehättävät suomalaisia. Vielä löytyy niitäkin, jotka itse ovat talostelleet pohjalaispirtissä tai vähintään viettäneet mummolakesiä vanhojen kirnujen ja rukkien seurassa. Toisinaan perimätieto sukupolvien välillä on jo katkennut ja jotkut kävijät löytävät Seurasaaresta vastauksen siihen, mihin perintönä tullutta vanhaa härveliä oikeastaan voisi käyttää.
Pohjois-Pohjanmaalta tulevat voivat tuntea jonkinlaista kotiseutuyhteyttä kohdatessaan Paltamosta tuotuja tervaveneitä ja vilja-aitan.
Yksi museon ylpeys on valtava Pertinotshan hirsitalo menetetyltä Suojärveltä Raja-Karjalasta. Kolmikerroksinen pirtti kokosi niin perheen, eläimet kuin varastotilatkin saman katon alle, Suomessa kun samaan aikaan tapana oli rakentaa erilliset rakennukset eri toiminnoille.
Opas kertoo pertin eli pirtin otshan (julkisivun) kertovan jo kaukaa rakennuksen kuuluneen ortodokseille: julkisivussa on pariton määrä ikkunoita, kun luterilaisessa talossa niitä oli aina parillinen määrä.
Niin karjalaisessa superpirtissä kuin saman ajan suomalaisissa rakennuksissa arkkitehtuurissa otettiin huomioon tärkeä talonjäsen, kissa. Ruokavahtina toimiville kissoille jätettiin omat kulkuaukot. Useassa ulkomuseon rakennuksessa kissan aseman merkityksestä kertoo myös se, että alkuperäiseen sisustukseen on kuulunut erityinen kissan ruoka-astia.
Jo ennen kansanpuistoaikaa Seurasaari oli paitsi varsojen kesälaidunpaikka myös suosittu ulkoilukohde, jonne matkattiin veneellä piknikille. Rantakallioilla kiehautettiin kahvit, lapset leikkivät luonnossa ja ruokkivat kesyjä oravia. Samojen oravien jälkeläiset ottavat hanakasti tämän päivän lasten tarjoamat pähkinät vastaan.
Kauniina päivänä Seurasaari tarjoaa mukavan lorvimiskeitaan, jos pääkaupungin liikehdintä käy hermoille. Aurinkoisilla kallioilla tai rannoilla on mukava kölliä, ja vaikka saari on kooltaan pieni, noin 46 hehtaaria, riittää sen hiekkateillä patikoitavaa yhdeksi iltapäiväksi.
Saarella voi nauttia omia eväitä tai hemmotella itseään ravintolassa tai kahvilassa. Ravintolan hintataso on suhteellisen kohtuullinen, lounas hieman alle 20 euroa, annokset 15-25 euroa.
Juhlavuoden kunniaksi saarella järjestetään paljon ohjelmaa, tanssien ja juhannusjuhlien lisäksi muun muassa Riikan markkinat ja käsityön päivät heinäkuussa. Elokuussa ovat kansanmusiikkiviikko Seurasaari Soi sekä Pellava- ja villapäivät ja syyskuussa Sadonkorjuupäivät.
Jos tekeminen itse saarella loppuu, vierestä löytyy kansantaidekeskus Tomteby ja sen keinutuoliaiheinen näyttely. Pienen matkan päässä sijaitsee myös Urho Kekkosen museo Tamminiemessä, Meilahden taidemuseo, Didrichsenin taidemuseo ja Villa Gyllenbergin taidemuseo.