Lehdessä on kuva lievästi ylipainoisesta, keski-ikäisestä miehestä, joka seisoo sotilaan maastopuvussa. Kuvaa ei voi katsella hymyilemättä; on kuin makkara olisi sullottu kuoreen. Miestäkin naurattaa. Hän on huvittunut: olihan se toista 30 vuotta ja 30 kiloa sitten, jolloin armeijan harmaat lepattivat hänen yllään.
Mies valmistautuu astumaan uuden maakuntajoukon riveihin, tämän päivän suojeluskuntaan. Valtioneuvosto on määritellyt tämän vapaaehtoisen kaartin tehtävät turvallisuus- ja puolustuspoliittisessa selonteossaan viime vuonna. Joukot on perustettu kriisiä varten. Sota-aikana niiden tehtävänä on vahtia siltoja ja lentokenttiä. Rauhan aikana ne auttavat poliisia ja pelastusväkeä.
Parhaillaan eletään joukkojen kokoamisen aikaa. Ensimmäisiä ryhmiä perustetaan, ja miehiä hyppyytetään pyssyjen kanssa pöpeliköissä. Luodaan todellisen tuntuisia tilanteita. Ollaan kuin oltaisiin sodassa, niin kaukana kuin sota onkin. Tavoitteena on, että uudet 20 000 vapaaehtoisen joukot ovat iskussa ja kattavat koko maan vuonna 2010.
Suomi tunnetaan ihmisten tahdosta puolustaa maataan. Talvisota ja Tali-Ihantala ovat tuon tahdon korkeimpia ilmentymiä historian sivuilta. Puolustustahtoa on todisteltu nuorten miesten valmiudella osallistua sotapalvelukseen sekä sen jälkeiseen reserviläisten koulutukseen ja vielä päälle vapaaehtoiseen maanpuolustustyöhön.
Mikäli maailman virtaukset pyyhkäisevät pohjan perukoille, niin kuin ne ovat olleet tapana tulla, yleiseen asevelvollisuuteen perustuva sotalaitos joutuu vielä koville. Pyssyt ja pyssyleikit kiehtovat pojannaskaleita sukupolvesta toiseen. Mutta kiinnostus sotaväkeä kohtaan hiipuu, osalla miltei sammuu, sotaväki-iän koittaessa. Nykyajan sota mielettömine tuhoaseineen kun on vallan jotain muuta kuin meidän pikku pyssyleikkimme.
Näihin saakka yleiseen asevelvollisuuteen perustuva sotaväki on kantanut. Mutta nyt yhä useampi nuori kokee jonkinlaista vetoa suorittaa palvelus isänmaalle toisella tavalla. Ellei siviilipalvelukseen hakeutuvia rangaistaisi ylipitkällä palvelusajalla, muodostaisi se varteenotettavan kilpailijan asepalvelulle. Mutta sivareita rangaistaan. Tällä halutaan turvata väen saaminen aseisiin.
Armeijan ovet avautuivat naisille jokunen vuosi takaperin. Alkurytäkän jälkeen sillä rintamalla on ollut hiljaisempaa. Hiljaiselon voi olettaa jatkuvan palveluksen pysyessä vapaaehtoisena. Naisten palvelun vapaaehtoisuutta kukaan ei ole asettanut kyseenalaiseksi.
Maakuntajoukkojen kokoamisella valmistaudutaan aikaan, jolloin aseellisen palvelun veto nuoren väen keskuudessa jatkaa hiipumistaan. Tilanteeseen, jossa aseellista maanpuolustusta ei koeta enää samanlaiseksi kunnia-asiaksi kuin ennen.
Maakuntajoukkojen yhteys sodassa haudattuihin suojeluskuntiin on ilmeinen. Joukkojen kokoamisen taustalla onkin havaittavissa myös yritys hakea hyvitystä rauhansopimuksessa vuonna 1944 "fasistisina järjestöinä" lakkautetuille suojeluskunnille. Sekä maakuntajoukkojen että suojeluskuntien aatteellinen perusta on yhteinen: halu pitää yllä aseellista puolustustahtoa.
On tietysti tärkeää, että ihmiset kokevat isänmaan asian sydämenasiakseen. Jopa niin, että ovat valmiit tekemään vapaaehtoista työtä yhteisen hyväksi. Mutta olisiko tämä jo tänä aikana mahdollista tehdä ilman turhanaikaista aseiden kalistelua? Etenkin kun turvallisuuttamme ei uhkaa mikään sellainen, mihin emme kykenisi varautumaan olemassa olevalla väkivaltakoneistolla.