Monien suomalaisten maakunnallisia mielikuvia ovat hallinneet Zachris Topeliuksen ja hänen aikalaistensa omaksumat ideat kahdeksasta historiallisesta maakunnasta.
Kansallista heräämistä edistäneet aluekuvaukset saattavat vieläkin ohjata asennoitumista sekä omaan elinympäristöömme että muiden alueiden asukkaisiin.
Lehdistö, kirjallisuus ja koululaitos iskostivat 1850-luvun maakunnalliset kuvaukset jaetuksi totuudeksi. Pohjalaiset opittiin tuntemaan kiivaina ja itsetietoisina – jos tämä ei Ruotsin rintamilla aiemmin tullut selväksi.
Vaikka harvempi myöntää uskovansa maakunnallisiin luonteenpiirteisiin, on sosiologinen fakta, että ihmiset seuraavat näkemiänsä käyttäytymismuotoja ja ajassa polveutuvia uskomuksia. Varsinaisia pohjalaisiin rajautuvia luonteenpiirteitä ei silti ole olemassakaan.
Topeliaaniset kuvaukset ovat vain jättäneet jälkensä kotiseudun ymmärtämiseen.
Valitettavan usein historioitsijat ja maantieteilijät valitsevat helpoimman tien ja pyrkivät selittämään menneisyyttä historiallisilla maakunnilla, vaikka tuollaista kokonaisuutta ei ollut olemassakaan ennen 1850-lukua.
Varsinais-Suomi oli jaettu etelään ja pohjoiseen. Karjalasta erotetun Savon rajat eivät seuranneet luonnonelementtejä. Pohjanmaakin on joskus kartoitettu osana Cajaniaa.
Tietysti jokainen kansakunta tarvitsee historian ymmärrystä. Mutta miksi lukkiutua kansallisen heräämisen aikakaudella luotuihin historia- ja aluekäsityksiin, kun yhteiskunnan toiminnallisuus on ajanut näiden ohi kauan sitten?
Alueidemme perinnöt ovat moninaisempia kuin historialliset maakunnat antavat ymmärtää.
Mikä pahempaa, historiallisten maakuntien haamu pakottaa usein puhumaan nyky-etuliitteellä maakunnan liittojen alueista, vaikka maakunta terminä ei konkretisoidu yhteen aikakauteen.
Historialliset jäljet ovat merkittäviä yksilöiden identifioitumiselle. Ne auttavat jäsentämään kotiseutua. Liian vahva identiteetti voi aiheuttaa jakolinjoja ”paljasjalkaisten” ja ”tullista tulleiden” välillä. Heikko identiteetti taas voidaan kokea esteeksi alueen kehittämiselle.
Henkilöhistorialla on usein eniten vaikutusta alueelliselle samastumiselle. Yhteydet aiempiin paikkakuntiin voivat olla niin vahvat, että uuden elinympäristön kanssa sinuiksi tuleminen vaatii aikaa ja paikallisia sosiaalisia suhteita.
Siten esimerkiksi Pohjois-Pohjanmaa alueena ei yksin anna identiteettiä. Identifioituminen on aina ihmisen oma valinta.
Pohjoispohjalainen identiteetti on merkittävä vain silloin, jos käyttää kyseistä termiä ja alueeseen liittyvää symboliikkaa kertoakseen, kuka on ja miten haluaa tulla muiden silmissä arvioiduksi.
Tutkijana en rohkene enkä halua määritellä, miten pohjoispohjanmaalainen identiteetti rakentuu. Sitä kun ei voi kirjoittaa muiden puolesta kuin horoskooppia. Jokaisella on vapaus määritellä itse, mitä maakunta merkitsee.
Silti säännönmukaisuuksiakin on. Usein alueella koko ikänsä asuneet näkevät velvollisuudekseen nimittää itseään pohjoispohjanmaalaiseksi, siinä missä alueelle muuttaneet rakentavat identiteettikertomuksiaan useamman alueen perusteella.
Kuten muissakin isoissa yliopistokaupungeissa samastuminen pelkästään omaan kaupunkiin voi ajaa maakunnallisuuden ohi. Oululainen ”kupla” voi jättää pohjoispohjanmaalaisuuden toisarvoiseksi kategoriaksi.
Maakunnan hahmottaminen voi myös olla vaikeaa. Minkä virran jälkeen kulttuurinen Keski-Pohjanmaa alkaa, tai miten yhdistää Limingan niityt ja Kuusamon vaarat maisemallisesti yhdeksi maakunnaksi? Nämä kysymykset tuottavat yllättäviä vaikeuksia monelle.
Identiteetin rakentuminen vaatii aikaa ja arjen käytäntöjä. Kukaan ei samastu lukemattomaan kirjaan. Tunteellinen identifioituminen kuntiin ei ihmetytä, kun huomioi kunnallisten palveluiden raskauden kansainvälisessä vertailussa.
Palveluiden, määrärahojen ja äänivallan osittainen siirtäminen maakunnalliselle tasolle toisi suuremmat hartiat keskeisimpien paikallistason toimintojen hoitamiseen.
Identiteetin rakentumisen kannalta 1960-luvulla muotoutuneen ja pääpiirteissään työssäkäyntialueita vastaavan maakuntarakenteen käyttäminen on järkevämpää kuin täysin uusien alueiden muodostaminen.
Toteutuessaan nykyisen hallituksen sosiaali- ja terveyspalveluiden hallinnollinen muutos vahvistaa maakunnallisuutta, jos alueita ei nimetä itsehallintoalueiksi. Pohjoismaisessa traditiossa maakunnat on välillä yhdistetty valtiotilan juhlavaan monipuolistamiseen.
Silti aina, kun jokin maa jaetaan enemmän tai vähemmän autonomisiin osiin, voidaan puhua maakunnista.
Kirjoittaja väitteli kesäkuussa Oulun yliopiston maantieteen laitokselta ja on Suomen Akatemian tutkimuksen huippuyksikön Relaten jäsen.