Ruuan hinta on viimeisen parin vuoden aikana lähtenyt jyrkkään nousuun: sen reaalihinta on maailmanmarkkinoilla noussut 75 prosenttia vuodesta 2005. Hinnannousu koskee vehnää ja maissia. Tähän kehitykseen on löydettävissä syitä sekä kysynnässä että tarjonnassa.
Maailman hidastunut väestönkasvu selittää vain pienen osan ruuan hinnan noususta.
Viljapohjaisten elintarvikkeiden hinnannousu ei johdu kadosta tai vastaavista syistä johtuvasta sadon supistumisesta. Totta kyllä Australian kaltainen suuri viljantuottajamaa on jo pari vuotta kärsinyt pahasta kuivuudesta. Kaiken kaikkiaan maailmassa tuotetaan kuitenkin nyt enemmän viljaa kuin koskaan aikaisemmin. Tarjontaa supistaa näiden ennätyssatojen käyttö muihin tarkoituksiin kuin ihmisten ravinnoksi, erityisesti biopolttoaineiden valmistukseen.
Varsinkin Kiinassa tarjontaa supistaa jatkuvasti etenevä teollistuminen ja kaupungistuminen, joka valtaa peltoalaa viljelyltä. Jäljelle jää pieniä, kotitarpeisiin viljeltyjä tilkkuja, joista ei riitä vietäväksi kasvavan kaupunkiväestön tarpeisiin. Kiinasta on tulossa elintarvikkeita tuova maa, mikä vaikuttaa koko maapallon maatalouteen.
Kysynnän puolella vaikuttaa puolestaan elintapojen muutos varsinkin nousevissa teollisuusmaissa. Pitkään jatkunut maailmantalouden kasvu jättää jälkensä myös ruokapolitiikkaan. Elintason myötä lihankulutus on kasvanut. Kiinassa lihankulutus on kahdessa vuosikymmenessä noussut 20 kilosta 50 kiloon vuodessa henkeä kohti laskettuna.
Tunnetusti lihan hyötysuhde on huono: yhden pihvikilon tuottamiseen tarvitaan kahdeksan kiloa viljaa, sikakiloon riittää kolme kiloa. Lihankulutuksen nopea kasvu merkitsee myös sitä, että tarvitaan enemmän rehuviljaa, jonka hinta nousee myös. Intiassa vastaavaa kehitystä hidastaa hindulaisuuteen kuuluva vegetarianismi.
Biopolttoaineiden kasvava, suurelta osin poliittisesti synnytetty suosio vaikuttaa myös ruuan hintaan. Yhdysvalloissa liittovaltio on pitkään tukenut keskilännen viljelijöitä, joiden maissista on valmistettu etanolia. Nyt tämä politiikka on saanut kokonaan uusia kierroksia: kun vuonna 2000 noin 15 miljoonaa maissitonnia käytettiin etanolin valmistamiseen, niin tänä vuonna saavutetaan jo 85 miljoonan tonnin taso.
Viljelijöiden päätökset panostaa etanolivetoiseen maissin viljelyyn on vähentänyt puolestaan vehnän ja soijapavun viljelypinta-alaa, mikä on nostattanut niiden markkinahintaa.
On liioiteltua syyttää etanolihuumaa monia Afrikan maita edelleen vaivaavasta nälänhädästä. Tämä siitäkin huolimatta, että yhden maasturin tankin tarvitsemalla maissietanolilla voitaisiin syöttää yksi ihminen vuoden ajan ja maissietanolin valmistuksen vähentävän Afrikassa kalorien tarjontaa 4--8 prosentilla. Nälän taustalla ovat enemminkin aseelliset konfliktit ja vaikeutuvat luonnonolosuhteet, kuten aavikoituminen. Tämä taas johtuu ilmaston lämpenemisestä, jota siirtymisen biopolttoaineisiin väitetään hidastavan.
Tämä hyvä yhtälö ei kuitenkaan toimi. Toistuvasti on osoitettu, että maissin muuttaminen etanoliksi saattaa tuottaa yhtä paljon fossiilisia päästöjä kuin mitä se pystyy vähentämään. Samalla tavalla on osoitettu, että Brasilian sokeriruoko on paljon energiatehokkaampi ja edullisempi raaka-aine etanolin tuottamiseksi kuin maissi. Yhdysvaltojen etanolitukiaiset ovat osa maan sisäpolitiikkaa, eivätkä järkiperäistä energiapolitiikkaa.
On selvää, että ruuan hinnan maailmanlaajuisen nousun vaikutukset jakautuvat epätasaisesti. Karkeasti arvioiden eniten kärsivät viljaa tuovien maiden köyhin kansanosa, joiden menoista puolet tai ylikin koostuu ruuasta. Toisaalta eniten hyötyvät viljaa vievien maiden maaviljelijät ja erilaiset välikädet. Ruuan hinnannousun sosiaaliset vaikutukset ovat siis kaikkea muuta kuin neutraaleja. Huonoimpaan asemaan joutuvia pitäisi tukea, koska viime kädessä edessä on hätäavun toimittaminen nälkäänäkeville alueille. Toisaalta amerikkalaiset maissin- ja vehnänviljelijät ovat koonneet jättivoittoja.
Ruoka on poliittisesti arka asia, koska jokaisen on syötävä. Ruuan hinnan nousu lasketaan hyvin helposti hallituksen viaksi. Seurauksena saattaa olla valtaa pitävien ryhmien tappio vaaleissa ja vielä pahemmassa tapauksessa vallankeikaus. Tämän vuoksi hallitukset saattavat pyrkiä jäädyttämään elintarvikkeiden hinnat, joskin näin syntyvä aukko on täytettävä muualta valtion budjetista.
Näin on tapahtunut muun muassa Meksikossa, jossa Calderonin uusi hallitus on saanut osakseen ruokamellakoita. Muista maista ruokamellakoista on raportoitu ainakin Marokossa, Nigerissä ja Norsunluurannikolla. Myös vaalivaihetta elävällä Venäjällä on säännöstelty elintarvikkeiden hintoja Putinin ja Yhtyneen Venäjän vaalivoittojen takaamiseksi. Venäjä ja Ukraina ovat rajoittaneet vehnänvientiä ulkomaille.
Kiina on näissäkin suhteissa erikoistapaus. Siellä kananmunien ja sianlihan hinta on viimeisen vuoden aikana noussut 50 prosenttia, mikä on nostanut inflaatiovauhdin 10 prosentin tienoille vuodessa. Elintarvikkeisiin ja maanomistukseen liittyvät mellakat ovat yleistyneet ja niitähän maan poliittisesta vakaudesta huolestunut kommunistinen johto pelkää enemmän kuin mitään muuta.
Vehnän hinnan nousu maailmanmarkkinoilla on tuonut myös Italiaan uudenlaista ruokapolitiikkaa pastan hinnan noustua neljänneksellä. Kuluttajat ovat protestoineet ja järjestäneet ostoboikotteja (joskaan ei pastan syömäboikotteja!). Kilpailuviranomaiset on pantu tutkimaan spagetinvalmistajien välisiä mahdollisia kartellissopimuksia. Italian politiikassa voi tehdä kaikenlaista, mutta pastan hintaa ei pidä päästää nousemaan.
Kirjoittaja on Ulkopoliittisen instituutin johtaja.