seppo.ylonen@kaleva.fi
Kaczýnskin kaksoisveljesten johtamalle Puolalle on kehittynyt kohtuullinen taito riitautua suurten naapureidensa kanssa. Marraskuussa Puola väänsi kättä Venäjän kanssa lihan laadusta. Joulukuussa oli vuorossa Saksa, jonka kanssa Puola kehitti sanasodan - kuinka ollakaan - toisen maailmansodan jälkinäytöksistä.
Tuoreimman kiistan sylttytehdas tosin on Saksassa, pikkuruinen järjestö nimeltään Preussische Treuhand, jonka 22 jäsentä on jättänyt Euroopan ihmisoikeustuomioistuimelle kanteen Puolaan jääneestä omaisuudesta. Kyseinen organisaatio on yksi lukuisista saksalaisjärjestöistä, joita Sleesiasta ja muilta entisiltä saksalaisalueilta karkotetut ovat perustaneet.
Preussische Treuhand vaatii Puolalta korvauksia taloista ja maapalstoista. Vaikka kyseessä on eräs pienimpiä karkotettujen järjestöistä, ja vaikka sekä karkotettujen keskusjärjestö että Saksan hallitus ovat sanoutuneet vaatimuksista irti, on Puola joutunut totaalisesti takajaloilleen. Se on hallituksen suulla ilmoittanut, ettei se maksa senttiäkään, oli tuomioistuimen päätös millainen tahansa.
Kaiken lisäksi Puolan ulkoministeri Anna Fotyga vihjaili, että Puola ottaa Saksan ja Puolan rajasopimuksen uuteen tarkasteluun. Hän ei täsmentänyt, mitä uusittavaa rajasopimuksessa Puolan mielestä olisi, mutta jo asian esille nostaminen on kuin tulittaisi haupitsilla hyttyslaumaa. Saksojen yhdistymisen jälkeen vuonna 1990 solmittu sopimus vahvisti maiden rajaksi Oder-Neisse -jokien linjan. Kun sopimuksen takaajina vielä oli maailmansodan neljä voittajavaltaa, on sitä pidetty nyky-Euroopan yhtenä kivijalkana.
Vuoden 1990 sopimuksessa ei puhuttu korvauksista mitään. Jonkinlainen hiljainen yksimielisyys vallitsi kuitenkin siitä, ettei raha siirry enää minnekään - ei puolalaisille natsi-Saksan hyökkäyssodan uhreille, ei saksalaiskarkotetuille, ei edes Lapin sodan suomalaisuhreille. Keskitysleirien uhrit ovat oma lukunsa. Heille niin Saksa kuin Itävaltakin on maksanut korvauksia.
Maailman mahtivaltioidenkaan vahvistama sopimus ei tietysti estä sitä, että yksittäiset ihmiset tai järjestöt jatkavat taisteluaan. Revansistisia vaatimuksia on ollut koko sodan jälkeisen ajan, eikä pelkästään Saksassa.
Puolan nykyhallitus on poikkeuksellisen herkkähipiäinen kaikkeen, mikä vähänkin sivuaa toisen maailmansodan perintöä tai Saksaa. Presidentti Lech Kaczýnski perui joitakin kuukausia sitten Saksan-vierailun, kun Berliinissä avattiin karkotettujen muistokeskus. Puola vaati virallista anteeksipyyntöä Saksan hallitukselta, kun pieni vasemmistolehti TAZ vertasi Puolan presidenttiä perunaan.
Edellä kuvatun kaltaisiiin diplomaattisiin myrskyihin voi varautua niin kauan kuin maailmansodan kokeneita ihmisiä on hengissä. Miljoonien saksalaisten karkottaminen oli vääryys, mutta niin olivat moninkertaisesti myös natsiarmeijan tuhotyöt. Korvausten laskeminen kuusi vuosikymmentä sitten tapahtuneille hirveyksille johtaisi sellaiseen hetteikköön, ettei siitä pääsisi kukaan ylös.
Niinpä Preussische Treuhandin vaatimukset ovat pohjaa vailla. Niillä ei ole pienintäkään läpimenomahdollisuutta. Ne eivät silti ole vailla merkitystä myrkyttäessään kahden suuren eurooppalaisen maan suhteita. Toivottavaa olisi, että ne pystyttäisiin panemaan oikeisiin mittasuhteisiin.