Vanha kunnon vakoiluromaani elää yhä, ehkä jopa uutta renessanssia. Se on ollut jonkin aikaa lamassa kylmän sodan päättymisen jälkeen, mutta uusia aiheita on löytynyt erityisesti terrorismista ja biotekniikasta. Luultavasti niissä ollaan vasta alussa, onhan esimerkiksi syyskuun 11. päivän terrori-iskusta vasta runsas kolme vuotta, ja reaalimaailman biotekniikka tuottaa ihmiskunnan tietoisuuteen uusia kamaluuksia hengästyttävällä vauhdilla.
Näiden uusien aiheiden rinnalla hieman yllättäen pidetään edelleen yllä myös vanhoja (tai vanhanaikaisia) vakoilutarinoita sekä kirjallisuudessa että elokuvissa. Viimeistä James Bondiakaan ei ole varmaan vielä nähty, ja maailma on pelastettava vielä moneen kertaan suuruudenhullujen pahisten kynsistä.
Menestyskirjallisuudessa pengotaan jopa kuolinpesät.
Esimerkiksi kolme vuotta sitten kuolleen Robert Ludlumin tuotantoa on odotettavissa vielä vuosikausiksi, sillä Operaatio Haadeksen kerrotaan olevan Ludlumin ja Gayle Lyndsin yhteistyönä syntyneen Iskuryhmä-sarjan ensimmäinen osa.
Kirjoittajaparin työnjaosta kirja ei kerro, mutta ainakin toistaiseksi Ludlumin nimi on kannessa noin viisi kertaa suuremmalla kuin Lyndsin.
Aiheeltaan Haades edustaa eräänlaista siirtymäkautta, eli biologian, terrorismin ja vakoilun yhdistelmää: jahdattavana on tappajavirus ja jahtausmaisemana mm. Irak, mutta tiukan paikan tullen kaivetaan pankolta vanha kunnon M16-agentti.
Shakaalin tekijääFredrick Forsythiä ei voi millään muotoa sanoa uudeksi tulokkaaksi terroristikirjallisuudessa, joten New Yorkin iskujen jälkeiseen aikaan sijoittuva Kostaja luontuu hyvin hänen tuotantoonsa.
Yllättävää on lähinnä se, että vanha mestari on taas intoutunut kirjoittamaan monen vuoden paussin jälkeen. Ei Forsythkään ole päässyt irti vanhasta agenttiperinteestä. Vaikka nyt liikutaankin moderneilla taisteluareenoilla, kuten Bosniassa.
Ja uusia vihollisia (Osama bin Ladenia) vastaan, kuvioihin ilmestyy myös CIA, tosin tällä kertaa päähenkilön Calvin Dexterin vastustajana tai ainakin kilpailijana. Dexterin henkilöhistorian kautta mukaan saadaan myös vanhoja Vietnamin sodan muistoja, vaikka veteraanin tehtävänä on kostaa Bosnian sodassa kuolleen nuoren avustustyöntekijän puolesta.
Myös Tom Clancy jatkaa entiseen tahtiinsa, jopa kiihdyttäen.
Hän siirtyi muutama vuosi sitten joustavasti nykyaikaan tekemällä sankaristaan, CIA:n entisestä huippuagentista Jack Ryanista Yhdysvaltain presidentin. Siinä virassahan tunnetusti voi uskottavasti hoidella mitä moninaisimpia kähmintöjä ja pelastella maailmaa useammin kuin kerran, eikä Clancy ole jättänyt tilaisuutta käyttämättä.
Karhussa ja lohikäärmeessä Jack Ryan on jo toista kauttaan presidenttinä, ja kuten kirjan nimestä jo paljastuu, hän seikkailee lähinnä venäläisten ja kiinalaisten parissa.
Seikkailuja piisaa pitkästi yli 800 sivun, mutta kirjaa ei sentään ole jaettu kahteen osaan, kuten Ryanin ensimmäisestä kaudesta kertova Leijona ja hyeenat.
Kovin paljon Clancystä jälkeen eivät sivumäärissä jää tuoreemmat tulokkaat Lee Child ja Joseph Kanon. Childiltä on suomennettu aiemmin kolme Jack Reacher -seikkailua, Kanonilta yksi poliittinen jännäri, Jaettu Berliini.
Molemmat herrat ovat siirtyneet jännityskirjailijoiksi läheisiltä aloilta, amerikkalainen Kanon kustannustoimittajan pallilta, englantilainen Child parikymmenvuotisen tv-käsikirjoitusuran jälkeen.
Kumpikin jatkaa hyväksi havaituilla linjoillaan. Childin sankari, yksinäinen kulkuri Reacher suojelee vaihteeksi Yhdysvaltain varapresidenttiä, joka on uhattu tappaa.
Kanon puolestaan pysyttelee kylmän sodan historiassa ja Keski-Euroopassa, tällä kertaa lähinnä Prahassa, josta Tshekkoslovakian miehityksen jälkeen pulpahtaa esille amerikkalainen emigrantti, joka on paennut Yhdysvalloista 50-luvun kommunistivainoja ja haluaisi nyt palata takaisin kotiin poikansa avulla.
Dennis Lehane kuuluu Suomessa vielä jännityskirjailijoiden kakkosketjuun, ainakin myynnillä ja maineella mitattuna. Hänen kirjoittamistaan seitsemästä romaanista Suljettu saari on neljäs suomennettu.
Lehanella näyttää olevan kaksi pääaihetta: melko perinteinen dekkari, jossa etsivät tutkivat murhia, sekä psykiatrinen linja, jossa juttuun liittyvät poliisien lisäksi tavalla tai toisella mielisairaudet.
Suljettu saari kuuluu jälkimmäiseen tyyliin. Bostonin läheiseltä vankimielisairaalasaarelta on mystisesti kadonnut skitsofreenikko, jota sheriffipari lähtee etsimään.
Kuten arvata saattaa, eristetystä vankimielisairaalasta alkaa löytyä kummallisuuksia, eletäänhän 1950-luvun puoliväliä, siis ajallisesti suunnilleen tohtori Mengelen ja Yksi lensi yli käenpesä -elokuvan tapahtumien puolivälissä.
Myös brittiAnthony HorowitzinAlex Rider -jännäreitä on aiemmin suomennettu kolme.
Teini-ikäinen dekkari on eräänlainen nykyajan Tintti, joka jo 14-vuotiaana sattumoisin joutui Britannia tiedustelupalvelun M-16:n hommiin. Ja totta kai hän on siitä lähtien ajautunut tuon tuostakin keskelle rikoksia ja seikkailuita. Niin nytkin, Pelikuninkaassa.
Alex Rider viettää kaikessa rauhassa lomaa tyttöystävänsä luona Etelä-Ranskassa, kun paikalle rantautuu hänen entuudestaan tuntemansa ammattitappaja. Ja sitten mennään, enimmäkseen polkupyörällä konnien perässä kuin tietokonepelissä ainakin.
M-16:lla olisi taas kerran käyttöä, mutta siitä ei ole mitään hyötyä, koska se ei tällä kertaa suostukaan auttamaan vaan jättää nuorukaisen pelastamaan maailman yksin puolessatoista tunnissa. Horowitzin jutut tunnistaa nuorisokirjallisuudeksi ainakin siitä, että niissä meno on hurjaa ja sankariteot uskomattomia.
Juli Zeh on vähän outo lintu jännityskirjailijoiden joukossa. Hän on nuori nainen, saksalainen juristi, esikoiskirjailija ja kirjoittajana modernisti.
Kotkia ja enkeleitä (Adler und Engel) ilmestyi kolme vuotta sitten Saksassa, missä se sai erinomaisen vastaanoton ja palkittiin. Sittemmin sen käännösoikeudet on myyty jo pariinkymmeneen maahan.
Zehin kirjoitustyyliä on verrattu Quentin Tarantinon filmeihin, ja kieltämättä samanlaisuutta onkin. Tunnelma on tiivis, hörhöinen, kyyninen ja väliin aika hullukin, huumori on mustaa ja kieli lyhyttä, melkein töksähtelevää tajunnanvirtaa.
Tekstin syke on sen verran vahvaa, että se melkein peittää allensa poliittisen trillerin juonen, jollainen toki löytyy, kun jaksaa lukea ajatuksen kanssa.