Lakkautettavan Kemijärven sellutehtaan perustaminen oli menneiden vuosikymmenten aluepolitiikan hedelmä. Silloin katsottiin kartalta, missä tarvitaan eniten aluetta hyödyttävää tehdasta, ja rakennettiin se sinne.
Presidentti Urho Kekkosen aikana Pohjois-Suomeen nousivat muun muassa Rautaruukin Raahen terästehdas, Tornion Outokummun terästehdas ja Kemiran kemiantehdas Oulussa.
Politiikan huipulla noina vuosikymmeninä vaikuttanut maaherra Ahti Pekkala (kesk.) muistelee, että yksityisillä yrityksillä ei yksinkertaisesti ollut voimavaroja eikä riskinottohaluja esimerkiksi Rautaruukin Raahen terästehtaan ja Outokummun Tornion terästehtaan perustamiseksi. Vain Valtion hartiat olivat riittävän leveät.
"Siihen aikaan elettiin paljolti suljetussa ja säännöstellyssä taloudessa. Rajan yli liikkuminen pääomien, ihmisten ja tuotannon kanssa oli aivan erilaista kuin nyt. Omien rajojen sisällä voitiin päättää kansallisesta näkökulmasta", Pekkala sanoo.
Entinen aluepolitiikka mureni hänen mukaansa globalisoitumisen takia.
Koska valtionyhtiöt ovat pörssissä, niiden päätöksiin ei valtio omistajanakaan voi vaikuttaa enempää kuin muut osakkeenomistajat.
Lisätuki aina
mahdollista
Pekkala näkee, että nykyisin hallituksen mahdollisuus toteuttaa aluepolitiikkaa on lähinnä myöntää tukea uuden elinkeinotoiminnan aloittamiseen. Sitä on hallituksen pikaisesti päättämä tukipaketti Kemijärvelle.
"Aina voidaan olla monta mieltä rahojen tai toimien riittävyydestä. Jos syntyy sellaista yritystoimintaa, joka vaatii yhteiskunnan tukea alkuvaiheessa, mikään ei estä tekemästä yhtä pikaisia lisäpäätöksiä", Pekkala sanoo.
Kalevi Kivistö (vas.) oli 1960-luvulla mukana kehitysalueiden neuvottelukunnassa teollistamassa Pohjois-Suomea. Hän arvioi, että 1970-luvun jälkeen alettiin pelätä kilpailun vääristymistä, kun valtio osallistui talouteen.
"Silloin arvosteltiin, että valtio tulee tehotonta tuotantoa. Markkinalogiikka ja aluepolitiikka joutuivat vastakkain. Olikin selvää, että aluepolitiikalla puututtiin markkinoihin. 1990-luvulla uusliberalistinen ajattelu sai valtaa, ja markkinoiden logiikka pääsi niskan päälle", Kivistö perustelee.
Hänen mielestään nykyinen hallitus voisi 25 prosenttia yhtiöstä omistavana ohjata Stora Ensoa jämäkämmin.
Kemijärven tehtaan lakkauttamisessa menevät liiketaloudelliset ja kansantaloudelliset edut ristiin, sillä investoidut rakenteet jäävät vajaakäytölle tai täysin tyhjilleen.
"Se on aikamoista kansantaloudellista tuhlausta. Liiketaloudellinen kannattavuus näyttää olevan ainoa asia, joka määrää. Siinäkään ei maallikon silmin näyttäisi olevan ongelmia", Kivistö ihmettelee.
Periferia kuihtuu periferiassa
Helsingin yliopiston valtio-opin emeritusprofessori Tuomo Martikainen pohjustaa, että Urho Kekkonen julisti koko maan ja erityisesti Pohjois-Suomen asuttamiseen tähtäävän ohjelmansa vuonna 1952 ilmestyneessä teoksessa Onko maallamme malttia vaurastua.
"Kekkosen suuri tavoite oli kansallinen eheys, mikä edellytti alueellista tasapainoisuutta. Yksityinen pääoma oli aina suosinut Etelä-Suomea", Martikainen sanoo.
Martikaisen mukaan on selvää, että yksityiselle pääomalle paras tuotto on edelleen etelässä.
"Suomi on periferia Euroopan mittakaavassa, ja meidän on kaiken kaikkiaankin vaikea pärjätä. Miten periferia voi harjoittaa omaa tehokasta periferiapolitiikkaansa?", Martikainen pohtii.
Martikaisen mukaan aluepolitiikan hoito on edelleen tärkeää, mutta se tulee olemaan entistäkin vaikeampaa, koska väestön muuttoliikettä ei voi estää.
"Pohjoisesta häipyvät taloudelliset, henkiset ja poliittiset resurssit. Viivytystaistelu on ainoa, mitä nyt voidaan tehdä", Martikainen sanoo.
Kalevi Kivistö on häntä toiveikkaampi. Globaali maailmantalous ja markkinavoimat eivät ehkä ikuisesti jyrää aluepolitiikkaa nurin.
"Olen melko varma, että tämän ajan luomiin ongelmiin syntyy vastareaktio. Se tulee ennemmin tai myöhemmin, mutta sellaiset liikkeet ovat tietysti hitaita", hän miettii.