Kolumni

Maailmanloppu uhkaa, tukehtuuko nauru?

Huumorintutkijoilta kysytään toistuvasti, onko aihetta, jolle ei voi nauraa.

-

Huumorintutkijoilta kysytään toistuvasti, onko aihetta, jolle ei voi nauraa. Olisiko esimerkiksi ilmastonmuutos ja sen aiheuttama uhka niin synkkä asia, että se kuristaa naurun kurkkuun? Osin vastaavia on miettinyt saksalais-juutalainen filosofi Theodor W. Adorno (1903-1969), jonka mielestä runouden kirjoittaminen Auschwitzin jälkeen oli barbariaa.

Filosofit kiistelevät, mitä Adornon väittämä oikeastaan tarkoittaa, mutta yhden tulkinnan mukaan Natsi-Saksan keskitysleireillä todistettujen kauheuksien jälkeen runouteen tyypillisesti yhdistetty kauneus on puistattavaa. Saksa edusti satoja vuosia eurooppalaisen valistuksen ja rationaalisuuden huipentumaa, ja juuri täällä tekninen järki horjahti sijoiltaan kaikkein kammottavimmalla tavalla. Runous, kaunosieluinen ihmisyyden ilmaus, on rietasta tuhokoneiston rinnalla.

Näin kuvattuna voi ajatella, että keskitysleirit eivät paljon naurata. Vaikka ympäristötuhossa on kyse eri asiasta, on ilmiöiden välillä myös yhtäläisyyksiä. Ilmeisimpänä katastrofin totaalisuus; tosin ympäristökriisi kohdistuu kaikkiin ihmisiin, ei yksinomaan juutalaisiin ja muihin marginaaliin työnnettyihin ryhmiin.

Huumorintutkijan on oltava kauhun suhteen synkkyydenpilaaja. Teknisesti ottaen mistä tahansa voidaan repiä huumoria eikä mikään inhimillinen ei ole naurun ulottumattomissa – eivät edes kaikkein traagisimmat kohtalot. Olennaista onkin, missä äänialassa nauru raikuu. Huumorin ja kiihtyvän ympäristötuhon suhteeseen on vähintään kolme näkökulmaa.

Ylemmyysteorian mukaan nauramme toisten typeryydelle. Thomas Hobbes (1588-1679) on luonnehtinut naurua ilmaukseksi siitä, että koemme ylemmyyttä suhteessa itseämme kehnompiin ihmisiin. Tällainen nauru häilyy ympäristökatastrofin laitamilla kaiken aikaa, jolloin nauru toimii ilmiön kieltäjänä. Ilmastoaktiivi Greta Thunbergin (s. 2003) pilkkaajat nauravat viherpiipertäjille ja heidän hölmöydelleen. Ilmastomuutoksen kieltäjät huvittuvat siitä, kuinka pöljiä ihmiset ovat, kun antautuvat kaiken maailman vouhotuksiin mukaan.

Kaikki ylemmyyttään nauravat eivät tietenkään kiellä ilmastonmuutosta. Osa katsoo, että esimerkiksi Suomen kokoisen maan toimet maapallon laajuisen uhan edessä ovat mitättömiä. Sen vuoksi on naurettavaa yrittää lähteä viherpiiperrykseen mukaan, koska se on nimensä mukaisesti juuri sitä – piipertämistä. Kiehtovaa on tietysti, että Suomen pienuutta korostavat tahot ovat usein heitä, jotka pitävät Suomea maapallon mahtavimpana maana ja täkäläisiä ylivertaisina vaikkapa afrikkalaisiin verrattuna.

Aina nauru ei kuitenkaan kumpua ylemmyydentunnosta. Ilmastonmuutoksen tosissaan ottavat voivat saada helpotusta painostavaan psyykkiseen tilanteeseen vitsailemalla edessä häämöttävästä tuhosta. Tätä taipumusta selittää huojennusteoria, jota on kehitellyt erityisesti psykoanalyysin isä Sigmund Freud (1856-1939). Freudin mukaan nauru tarjoaa psykologista etäisyyttä ahdistukseen. Kun asialle ei voi mitään, on ehkä parempi nauraa kuin itkeä.

Tosin humoristisessa etäisyyden ottamisessakin on oltava tarkkana. Jos huumori on lähinnä ironista olkapäiden kohauttelua, se saattaa johtaa vastuunvälttelyyn. Mikäli joku tiedostaa, että hänen jatkuvat ulkomaanlentonsa kiihdyttävät ilmastonlämpenemistä, ei paljon lohduta, vaikka hän naureskelee reissuilleen.

Huvituksen sijaan olennaisempaa on, mitä tapahtuu naurun jälkeen. Huumori ei voi olla pelkkä pakomekanismi.

Filosofisesti uskottavin näkemys huumorista on yhteensopimattomuusteoria. Tanskalaisajattelija Søren Kierkegaardin (1813-1855) mukaan huumorin ytimessä on ristiriita. Ihmiset nauravat kun odotukset eivät vastaa todellisuutta, ja tämä pätee myös ilmastonmuutokseen.

Jotain ristiriitaisen huvittavaa, ehkä katkeraakin, on siinä, että vaikka mittarit huutavat punaista ja jokainen tietää, että toimeen on tartuttava nyt, maailmanjohtajat ovat kykenemättömiä tekemään muutoksia. Tieto ja teot eivät kohtaa ympäristökatastrofin edessä, ja pelottavuudestaan huolimatta se huvittaa.

Huumorinteorioiden humanistinen synteesi muistuttaa, että nauru ei ole päätepysäkki vaan ponnahduslauta. Ihmisyyttä pohdittaessa ja arvioitaessa on tunnustettava, että ihminen on erehtyväinen ja rajallinen olento. Erehtymistaipumusten ei pidä silti antaa tyrehdyttää toimintaa. Humanistit uskovat, että ihminen voi kehittyä kohti parempaa, mutta tämä ei tapahdu automaattisesti.

Humaani humoristi voi hyvinkin nauraa maailmanlopun edessä, koska se on pohjimmiltaan naurua ihmiselle. Se on naurua, joka kannustaa oppimaan virheistä ja toimimaan toisin. Tällöin huumori ei ole omahyväistä ja itseensä käpertyvää, vaan näkökulmia avartavaa.

Nauru pidentää ihmiskunnan ikää, jos se ravistelee ja vaatii muutoksia.

Jarno Hietalahti on tutkijatohtori Jyväskylän yliopistossa.