Harva voi sanoa mummonsa olleen rauhanturvaaja saati saaneen Nobelin rauhanpalkinnon.
Yli 20 vuotta kriisialueita ympäri maailman kolunneen Irma Kolehmaisen lapsenlapset voivat.
"Vanhin heistä joutui koulussa ongelmiin, kun kertoi mummonsa olevan sotilaana Libanonissa. Opettajan mielestä se ei voinut olla mahdollista", Kolehmainen nauraa.
Erottuaan ensimmäisestä miehestään 1960-luvun lopulla Kolehmainen muutti 4-vuotias tytär kainalossaan töiden perässä Ruotsiin. Nainen löysi pian uuden suomalaisen miehen, meni naimisiin ja sai pojan. Mies kuoli auto-onnettomuudessa vauvan ollessa vain 8 kuukauden ikäinen.
"Jäätyäni yksin lasten kanssa ajattelin, että minun on tehtävä jotain elämälläni. Palasin kouluun ja opiskelin lääkintävoimistelijaksi Uppsalassa", hän kertoo.
Kolehmainen tunsi, ettei hänen voimiaan ja taitojaan käytetty tarpeeksi, joten hän lähti vuonna 1988 Ruotsin rauhanturvajoukkoihin Libanoniin. Tiukan sotilaskoulutuksen aikana nainen paljastui komppaniansa parhaaksi ampujaksi.
Komennus kesti puoli vuotta, ja vaikka naisen kainalossa keikkui käsilaukun sijaan konepistooli, hän viihtyi maassa.
Samana vuonna YK:n rauhanturvajoukoille myönnettiin Nobelin rauhanpalkinto, joten myös Kolehmainen sai mitalin rintaansa.
Heti Libanonista palattuaan naista pyydettiin maahan uudestaan, tällä kertaa lääkintävoimistelijaksi. Siitä alkoi vauhdikas työura ympäri maailmaa.
Siellä, missä nainen ei ole tehnyt lääkintävoimistelijan töitä, hän on joko kouluttanut muita, avannut uusia klinikoita ja proteesipajoja tai selvittänyt niiden perustamismahdollisuuksia.
Monen polvet tärräisivät vaarallisissa oloissa, mutta Kolehmainen ei säiky.
"Ei minua pelota. Joskus, kun on pimeää ja ympärillä ammutaan, saatan miettiä, mitä teen täällä. Uskon kuitenkin kohtaloon. Jos minun piti tänne tulla, niin kai täältä poiskin pääsen. Lapsenlapseni sanoi kerran, että olen rohkein hänen tuntemansa ihminen."
Yhden vaarallisimmista hetkistään hän koki Bosniassa, jossa pommi räjähti aivan hänen talonsa vieressä.
"Aioin viedä pyykit kuivumaan parvekkeelle, kun kuului hirveä räjähdys. Jos olisin ehtinyt parvekkeelle, olisin joko pudonnut viidennestä kerroksesta tai hajonneet ikkunalasit olisivat lävistäneet minut."
1990-luvun lopulla Kolehmainen työskenteli ruandalaisessa orpokodissa ja opetti maan ensimmäisessä lääkintävoimistelukoulussa.
Osoiteltuaan aikansa omia ruumiinosiaan luokan edessä tarmokas nainen marssi Englannin suurlähettilään pakeille ja sai tämän hankkimaan kouluun kuvatauluja ja pääkalloja.
"Yhden luurangon toin sinne laukussani Ruotsista. Ajattelin kertoa turvatarkastuksessa kaverin halunneen maailmalta kotiin. Oppilaani antoivat sille nimen, joka tarkoittaa suomeksi Jumalalta annettua."
Libanonissa hänet kutsuttiin paikallisen Punaisen Puolikuun silloisen pääjohtajan, Fathi Arafatin luo kiitokseksi hyvästä työstään. Viikon vierailu Jasserin veljen luona sujui rattoisasti viskiäkin maistellen.
"Sarajevossa ollessani pääsin tapaamaan prinsessa Dianan. Vain pari viikkoa myöhemmin lööpit kertoivat hänen kuolleen", hän muistelee.
Maailmalla Kolehmaisesta on tullut tiukka ongelmanratkaisija, jota kotimaan kokoukset uusien verhojen ostamisesta turhauttavat.
"Täällä hermostutaan, kun asiat eivät mene juuri kuten on itse haluttu. Eiväthän ne aina menekään, mutta kuka muka sanoo, että minun suunnitelmani olisi se paras?"
Jokin vetää naista vuodesta toiseen maailmalle.
"Olen etuoikeutettu, minulle on annettu elämässä valtavasti. Aina joku soittaa ja pyytää jonnekin, enkä osaa sanoa ei. Perheenikin sanoo, että tätä varten minut on huutokaupasta huudettu", Irma Kolehmainen toteaa ja haaveilee jo seuraavasta soitosta.