Siitä puheesta tulee kuluneeksi tänään tasan 50 vuotta. Tuolloinkin oli keskiviikko.
Puheen piti pastori Martin Luther King Washingtonin keskustan puistoalueella, presidentti Abraham Lincolnin muistomerkillä. Se lasketaan historian parhaiden puheiden joukkoon.
Minusta se on vielä enemmän: maailman kaunein puhe. Sitä ei voi vieläkään lukea saati katsoa välinpitämättömänä.
Kamppailu mustien amerikkalaisten kansalaisoikeuksista oli 1963 kuumimmillaan. Poliisi oli juuri hakannut Alabamassa mieltään osoittaneita mustia; mukana ollut King oli itsekin joutunut telkien taakse.
Aluksi King puhui paperista:
”Sata vuotta (orjien vapautusjulistusta) myöhemmin neekeri elää köyhyyden yksinäisellä saarella aineellisen hyvinvoinnin meren keskellä. Sata vuotta myöhemmin neekeri riutuu yhä Amerikan yhteiskunnan loukoissa ja on pakolainen omassa maassaan.”
Mikä tärkeintä, puhe ei jäänyt pelkiksi sanoiksi. Kingin ”minulla on unelma” -puhe ratkaisi sen, että mustien oikeuksia roimasti parantanut kansalaisoikeuslainsäädäntö meni läpi.
Kingin puheesta ja noin neljännesmiljoonan ihmisen (noin neljäsosa heistä oli valkoisia) marssista ei jäänyt 1963 itselleni muistijälkeä. Sain tapahtumasta jälkimakua, kun sen kunniaksi järjestettiin uusi marssi 28. elokuuta 1993.
Todellinen rotujen arjen tasa-arvo on Yhdysvalloissa edelleen toteutumatta – jos se on koskaan mahdollistakaan.
Suoranaiseen rotuerotteluun ei enää törmää, mutta arjen rodulliset rajaviivat eivät ole hävinneet. Ne purskahtavat esille tämän tästä.
Keskustelin kerran etelävaltiolaisen valkoisen miehen kanssa. Hän oli ollut aviossa vuosikymmeniä mustan naisen kanssa. Mies kertoi, että valkoiset naapurit eivät olleet käyneet kylässä avioliiton solmimisen jälkeen.
Etniset pelot ja epäluulot lymyilevät pirullisesti ihmisen sisällä. Niistä on vaikea irrottautua, vaikka kuinka kannattaisi rotujen tasa-arvoa.
Kun itse asuin Yhdysvalloissa, rohkea oli se valkoinen, joka edes ajoi autolla tietyissä kaupunginosissa. Ainakin auton ovet oli pantava lukkoon. Tuli orpo olo, jos sattui yksin hissiin mustan miehen kanssa.
Oli jännittävää havaita, että lapset tuskin kiinnittävät huomiota ihonväriin. Missä ikävaiheessa ihonväri saa merkityksen?
Ovatko nuoremmat polvet vapaita vanhempien polvien ennakkoluuloista?
Toivottavasti, Suomessakin.
Puolivälistä Kingin puhe oli jo historiaa:
”Minulla on unelma, että neljä lastani elävät jonakin päivänä maassa, jossa heitä ei arvioida ihonvärinsä vaan luonteensa lujuuden perusteella. Minulla on tänään unelma.”
Barack Obaman valinta Yhdysvaltain presidentiksi oli mustien omanarvontunnolle mannaa. Hänestä olisi tuskin tullut presidenttiä ilman Kingin puhetta, ainakaan vielä.
Mustien konkreettiset ongelmat, esimerkiksi köyhyys ja valkoisia matalampi vankilakynnys, eivät ole silti hävinneet Obaman aikana mihinkään. Tämän odottaminen olisikin ollut epärealistista.
Vaikka Kingistä on tullut amerikkalainen ikoni, kansalaisoikeuslain tuomista uudistuksista väännetään koko ajan kättä.
Tuorein kiista nousi siitä, kun korkein oikeus kumosi äänioikeuslain avainkohdan, joka paransi mustien mahdollisuuksia päästä äänestämään.
Korkeimman oikeuden päätöksen vanavedessä monet osavaltiot ovat jo aloittaneet yritykset vaikeuttaa äänestämistä.
Vaikka unelma ei ole toteutunut, lähemmäksi sen puhe toi. Kingin loppusanoin:
”Kun annamme vapauden raikaa, kun annamme sen raikaa joka kylästä ja joka kyläpahasesta, joka osavaltiosta ja joka kaupungista, voimme kiirehtää sitä päivää, jolloin kaikki Jumalan lapset, mustat ja valkoiset, juutalaiset ja ei-juutalaiset, protestantit ja katolilaiset voimme yhdistää kätemme ja laulaa vanhan negrospirituaalin sanoin: ’Viimeinkin vapaita! Viimeinkin vapaita! Kiitos kaikkivaltias Jumala, olemme viimeinkin vapaita’!”