Maailmassa on johtajuusvaje. Tällä en tarkoita suurmiesten tai -naisten puutetta poliittisilla johtopaikoilla, vaan vakautta luovan suurvallan puuttumista maailmassa. Yksittäisistä valtioista vain Yhdysvallat kykenisi voimavarojensa puolesta tarjoamaan tällaista johtajuutta, mikä sekin edellyttää yhteistyötä muiden valtioiden kanssa. Nykyinen kansainvälinen järjestelmä tuskin on yksinapainen tai hegemoninen -- asia josta tutkijat väittelevät -- mutta silti Yhdysvaltojen ensisijaisuus on kiistaton.
Washington ei kuitenkaan ole halunnut ottaa valtaa ja vastuuta, vaan se on keskittänyt voimavaransa muutamaan harvaan kohteeseen, joiden hallintaa se katsoo etujensa vaativan. Näihin kohteisiin kuuluvat pääasiassa epävakaat tai ilkeämieliset valtiot, joita terroristit voivat mahdollisesti käyttää toimintansa tukikohtana tai jotka muuten harjoittavat amerikkalaisvastaista politiikkaa. Listan kärjessä ovat Afganistanin ja Irakin lisäksi Iran, Pohjois-Korea ja Venezuela.
Yhdysvaltojen politiikan rajoittuneisuus ja aggressiivisuus ovat kääntäneet maailman yleisen mielipiteen sitä vastaan. Tästä syystä sillä ei ole mahdollisuuksia saada kansainvälisten suhteiden monipuolisen hallinnan vaatimaa tukea muilta valtioilta. Esimerkiksi ensimmäisen Irakin sodan 1990-luvun alussa käynyttä koalitiota ei olisi nyt mahdollista rakentaa. Tämänhän osoitti Yhdysvaltojen ja useiden EU-maiden suhteiden kärjistyminen toisen Irakin sodan aikana.
Yhdysvalloille ei ole vaihtoehtoa johtavana kansainvälisenä voimatekijänä. Kiina, Intia ja Venäjä ovat kaikki omista syistään riittämättömiä johtajaehdokkaiksi. Japani on vahvistamassa taas asemiaan, mutta siltäkin puuttuu poliittisen ja taloudellisen johtajuuden edellytyksiä. Saksalla on vaikutusta Euroopassa sekä idän ja lännen suhteissa laajemminkin, mutta sen sisäpoliittinen pohja on liian hauras vaikuttavaan maailmanlaajuiseen toimintaan.
Sitä paitsi nämä Yhdysvaltojen ulkopuoliset voimatekijät eivät ole keskenään niin hyvissä väleissä, että ne voisivat rakentaa jonkinlaisen vaihtoehtoisen voimaryhmittymän. Maailmassa esiintyy toki halua luoda monenkeskistä vaihtoehtoa Yhdysvaltojen unilateralismille, mutta nämä pyrkimykset ovat olleet suhteellisen pehmeitä, eikä siirtymistä uuteen voimatasapainopolitiikan kauteen ole nähtävissä.
Kansainvälisellä johtajavajeella on ainakin kahdenlaisia epätoivottavia vaikutuksia. Ensiksi monet suuret maailmanlaajuiset kysymykset jäävät rakentavan johtajuuden puuttuessa vaille ratkaisua. Kansainväliset kauppaneuvottelut, ns. Dohan kierros, ovat jumissa, kansainvälinen ilmastopolitiikka on repaleista, YK:n rakenneuudistus ei etene ja laiton siirtolaisuus nousee yhä suuremmaksi yhteiseksi ongelmaksi.
Vaikka suuria ratkaisuja ei ehkä saadakaan aikaan, niin tyhjiötä ei voi jättää kokonaan vaille huomiota. Libanonin rauhanturvaamisoperaatiota ei voi jättää odottamaan vahvempaa johtajuutta. Eteläisen Afganistanin väkivaltaa on pyrittävä saamaan kuriin ja Kongon demokraattisessa tasavallassa on järjestettävä vaalit. Entisen Jugoslavian rauniot savuavat vielä ja vuoden loppuun mennessä pitäisi saada ratkaistuksi kysymys Kosovon tulevasta asemasta sen itsenäisyyden pohjalta.
Näissä kaikissa paikoissa Euroopan unionilla tai Naton eurooppalaisilla joukoilla on tätä nykyä keskeinen asema. Tämä koskee jopa kaukaista Acehia Indonesiassa. EU:n roolilla näissä paikoissa on luonnollinen selityksensä: unionin jäsenmaiden on ollut astuttava täyttämään sitä johtajuustyhjiötä, jonka Yhdysvaltojen valikoiva politiikka on luonut. Muita vaihtoehtoja ei esimerkiksi Libanonissa ole ollut.
Euroopan unioni ei ole kuitenkaan valmis ottamaan täydessä mitassa johtavaa kansainvälistä asemaa. Unionin laajeneminen on vielä kesken ja talouden virkoamisesta huolimatta sen jäsenmaiden sisäpolitiikkaa rasittavat muun muassa Englannissa ja Ranskassa lähestymässä olevat vaalit. Äänestäjien hylkäämä perustuslaillinen sopimus pitäisi saattaa voimaan uudessa muodossa mielellään vuoteen 2008 mennessä. Myöskään unionin yhteinen turvallisuus- ja puolustuspolitiikka (ESDP) ei ole vielä valmis.
Tätä taustaa vasten EU ei ole menestynyt lainkaan huonosti uusissa kansainvälisissä tehtävissään. Libanonin operaation onnistumista on ennenaikaista yrittää arvioida, mutta siellä on YK:n suojissa sekä Italian että Ranskan johdolla päästy myönteisesti liikkeelle. Pessimistien ennakoima unionin epäonnistuminen Libanonissa ei ole toteutunut ja myös Kongon operaatio on lähdössä liikkeelle.
Oma mielenkiintonsa on sillä, että Yhdysvallat tuntuu hyväksyneen EU:n uuden, aktiivisemman toimintatavan. Pääosin tämä johtuu välttämättömyyden tunnustamisesta. Irakin sota on sekä paikan päällä että amerikkalaisessa politiikassa sellainen sotku, että sen hoitaminen imee niin taloudelliset kuin poliittisetkin voimavarat. Sitä paitsi pahasti epätasapainossa oleva talous saattaa joutua syöksykierteeseen.
Bushin hallinnon suurin lähiajan haaste on estää Irakin sodan vastaisen opposition kääntyminen marraskuun kongressivaaleissa demokraattien voitoksi. Huomionarvoista on se, että oppositiota esiintyy myös republikaanien piirissä, missä useat ehdokkaat pelkäävät uudelleenvalintansa puolesta. Tässä hädässä kelpaa jopa Ranskan apu Libanonin tilanteen rauhoittamisessa.
Kirjoittaja on Suomen Akatemian pääjohtaja.