Pari aseellista iskua ja YK-hallinnon johdon vaihtuminen ovat taanneet Kosovolle kansainvälisen yhteisön huomion muutamaksi sekunniksi. Se ei ole paljon, mutta on terveellistä havaita, että kriisinhallinta- ja jälleenrakennustyömaata riittää Euroopassakin.
Sitäpaitsi Kosovossa ovat läsnä kaikki mahdolliset kansainväliset järjestöt sekä YK:n valtuuttamat monikansalliset rauhanturvajoukot, jotka yrittävät puoliväkisin muokata tämän Serbian maakunnan etnistä, poliittista ja taloudellista todellisuutta mieleisekseen.
YK:n, Etyjin, EU:n ja muiden yhtenäinen virallinen linja on, että Kosovossa ei ole hyväksyttävää vaihtoehtoa monikansalliselle tulevaisuudelle. Kahtiajaon mahdollisuutta ei haluta tunnustaa, eikä maakunnan itsenäistymisestä haluta puhua ääneen. Ei ainakaan vielä.
Melko yleisesti arvellaan, että Kosovon nykyinen status Serbian autonomisena maakuntana saattaa olla väliaikaisratkaisu.
Kansainvälinen yhteisö tajuaa kuitenkin vallan hyvin, että Kosovon albaanien itsenäisyyshaaveiden tukeminen herättäisi levottomuutta ja liikehdintää myös Albaniassa ja Makedoniassa ja suuren vastalausemyrskyn Serbia-Montenegrossa. Yhtä mahdotonta on kuvitella, että Kosovon albaanit voisivat suostua minkäänlaiseen "paluuseen" Serbian yhteyteen.
Heille itsenäistyminen ei ole epärealismia vaan taktinen ja strateginen kysymys, joskin muutamat saattavat asettaa kyseenalaiseksi kuvitellun pikkuvaltion elinkelpoisuuden ja pelätä rajojen siirtelyä.
Serbit puolestaan eivät tule koskaan vapaaehtoisesti luopumaan maakunnastaan, jonka myyttisellä historiallisella merkityksellä ja siinä piilevällä tunnelatauksella Slobodan Milosevickin ratsasti aikoinaan kansallis-hurmeisen aikakautensa johtajaksi.
Kun äskettäin murhattu serbipääministeri Zoran Djindjic ehdotti dialogin avaamista Belgradin ja maakuntapääkaupunki Pristinan välille, niin syynä oli pelkästään pelko Kosovon luisumisesta pikkuhiljaa serbien otteesta.
Mitä vaihtoehtoja jää jäljelle? Unmik ja Kfor eli Kosovoon viedyt YK:n siviilihallinto sekä YK:n valtuuttama Nato-vetoinen rauhanturvaoperaatio. Unmik yrittää jälleenrakentaa maakuntaa ja Kfor yrittää luoda Unmikille, väestölle ja pakolaisille turvalliset olot.
Kosovon siviilihallinnon johtajan virkaa on sanottu erääksi maailman hankalimmista työmaista. Onkin kiinnostavaa nähdä, millaisella strategialla Harri Holkeri ryhtyy YK:n päätöslauselmia toteuttamaan.
Kfor on menestynyt toistaiseksi paremmin. Kosovon turvallisuustilanne on parantunut neljässä vuodessa olennaisesti - suurin piirtein ympäröivien maiden tasolle - ja väkivalta kytkeytyy enimmäkseen järjestäytyneeseen rikollisuuteen. Kfor onkin voinut vähentää sekaisin asuvien etnisten ryhmien saattokeikkoja samalla, kun monikansallisia joukkoja ollaan supistamassa. Kokonaan Kfor ei voi lähteä vuosikausiin.
Kosovon albaanien ja serbien rauhanomainen rinnakkainelo ei liene sujunut koskaan kovin sydämellisesti. Jonkinlaisia myönteisiä merkkejä on kuitenkin nähty. Jotkut serbit ovat palanneet.
Viha tuskin kokonaan unohtuu niiden mielestä, jotka olivat todistajina tai osallisina sorrossa ja raakalaisuuksissa.
Kosovossa tarvitaan lisää luottamusta turvallisuuteen, olojen vakiintumiseen, elinehtojen kevenemiseen, talouden kasvuun ja demokratiaan. Niitä voidaan edistää ulko-puolelta.