Suvivirren viimeisimmät harjoitukset kuuluvat seinän takaa, kun nelosluokkalaiset Silja Ervasti ja Julia Limingoja, kolmasluokkalainen Katja Kurtio ja toisluokkalaiset Vadim Limingoja ja Aleksandra Reskalenko ovat kevään viimeisillä venäjän tunneillaan Lintulammen koululla Oulussa.
”Nyt ei olekaan mikään tavallinen tunti. Tunnin lopussa saatte todistukset ja pienen lahjan”, sanoo opettaja Aili Saukkonen, inkeriläisenä paluumuuttajana Suomeen vuonna 1998 tullut filosofian maisteri.
Etenkin pieni Aleksandra on innoissaan lahjan saamisesta.
Ryhmän koulunkäynti on kuin minkä tahansa pienen opetusryhmän sillä erotuksella, että siihen kuuluu monella luokalla olevia. Yhteistä ryhmälle on, että vähintään toinen lasten vanhemmista on Venäjältä tai Ukrainasta. Kaikkien pääasiallinen kotikieli on kuitenkin suomi. Myös muu peruskouluopetus annetaan suomen kielellä.
Ensimmäistä vuottaan venäjää opiskelevan Aleksandra Reskalenkon aapinen on jo toiseksi viimeisellä sivullaan. ”En osaa vielä kirjoittaa hyvin”, vähättelee tyttö. ”Aleksandralla on oikein kaunis käsiala”, näyttää opettaja tytön vihkoa.
”Oppilaat ovat tehneet työtä ahkerasti”, sanoo opettaja Auli Saikkonen. ”Heidän oma arvionsa ja minun arvioni ovat hyvin lähellä toisiaan.”
”Olisi hyvä, että opetusta olisi enemmän kuin kaksi tuntia viikossa. Venäjän kieli voi antaa hyviä valmiuksia jatkossa. Se voisi kuitenkin tulla monelle lapselle liian raskaaksi, koska koulutus tulee muun opetuksen lisäksi.” Lapset itse eivät lisäisi opetusta. ”Paras tunti on välitunti, ainakin Vadimin mielestä”, letkauttavat tytöt.
Eniten venäjää
Venäjän kieli on parhaassa asemassa maahanmuuttajien äidinkielen opetuksessa Oulussa. Venäjää opiskelevia on kaikkiaan 38, joista kertyy kuusi ryhmää.
”Monessa kielessä on opettajan saanti suuri ongelma. Kun ryhmiä tulee vain yksi, ei kahden tunnin opetustyö kiinnosta”, sanoo maahanmuuttajaopetuksen ohjaava opettaja Raili Niemistö. ”Olisi hyvä, jos opetus olisi laajempaa kuin kaksi tuntia viikossa. Ongelma on kuitenkin, että tämä on ylimääräistä oppilaalle. Jos sitä laajennettaisiin paljon, täytyisi silloin ottaa jostain muusta aineesta pois.”
Niemistö muistaa hyvin erään vietnamilaisen lapsen huokauksen. ”Suomenkieliset lapset saavat äidinkielen opetusta neljä tuntia viikossa ja ovat Suomessa. Minä saan kaksi tuntia viikossa. Miten voisin oppia sitä hyvin?”
Suomalaisen maahanmuuttopolitiikan perusajatus on, että opetus tapahtuu suomeksi, mutta siteet entiseen kulttuuriin halutaan säilyttää äidinkielen opetuksella. Hyvä äidinkieli antaa myös eväät suomen kielelle ja muulle opiskelulle.
Oululainen kahden viikkotunnin käytäntö on hyvin yleinen. Siihen saadaan myös valtion rahaa. Helsingin Roihuvuoressa annetaan kokeiluluontoisesti opetusta eri aineissa viroksi ja Meri-Rastilassa somaliksi. Helsingin Myllypurossa taas on luokkia, joissa opetusta saadaan sekä venäjäksi että suomeksi. Helsingissä kieliä on kaikkiaan neljäkymmentä ja koko maassa käytetään viittäkymmentä kieltä.
Lain mukaan suomen- ja ruotsinkielisillä on oikeus saada opetusta omalla äidinkielellään. Samassa asemassa on myös saame ja kuulovammaisille viittomakieli. Laki ei edellytä muuta, sen sijaan lain mukaan voidaan antaa maahanmuuttaneille valmistavaa opetusta. Se on kunnan harkinnassa.
Kaksi tuntia liian vähän
Maahanmuuttajalasten sopeutumista tutkinut sosiaalipsykologian professori Karmela Liebkind Helsingin yliopistosta pitää maahanmuuttajille osoitettavaa kahden viikkotunnin koulutusta liian pienenä.
”Jotta voisi oppia hyvin suomen kieltä, pitää olla hyvä äidinkielen taito. Suomalaiset voisivat ajatella tätä samoin kuin sotien jälkeen Ruotsissa.”
Kun suomalaiset siirtolaiset pantiin ruotsinkielisten kanssa samaan luokkaan syntyi puolikielisyysongelma ja suomalaiset häpesivät puolikielisyyttään. Ongelma ratkesi vasta kun heille annettiin opetusta omalla kiellellään.
”Tämä on parempi kuin ei mikään, mutta riittämätön. Ongelmaa lisää myös, että monesti voi olla siten, että lapsen vanhemmat osaavat vain äidinkieltään. Jos lapset osaavat vain suomea, eivät asiat ole hyvin.”