Ei uskoisi, että työvoimapula kolkuttelee Suomea. Virkamiehet miettivät kuitenkin jo keinoja edessä häämöttävän hädän torjumiseksi samaan aikaan, kun yhä lähes 300 000 ihmistä jonottaa työvoimatoimiston oven takana pääsyä töihin. Tai ainakin huomattava osa heistä haluaisi kiinni työn syrjään.
Mutta näin on laskettu: kun sotien jälkeen syntyneet suuret ikäluokat siirtyvät eläkkeelle, häviävät tekijät taloista. Vähän kauemmas katsoen tilanne näyttää suorastaan hurjalta. Vuoteen 2030 mennessä työikäisten määrän ennakoidaan vähenevän 300 000:lla ja lasten 70 000:lla.
Näitä lukuja vasten ei ole ihme, että pähkäillään, kuka tekee työt tulevaisuudessa. Kuka maksaa ikääntyvien ja yhä vanhemmaksi elävien ihmisten viulut? Vaikka jo aikapäiviä sitten on keksitty hyvä lehmä lypsettäväksi eli veronmaksaja, jokin raja sillä on, minkä verran sitä voidaan lypsää, ettei se ehdy vallan.
Yhdeksi keinoksi orastavan työvoimapulan torjuntaan on esitetty työssäoloajan pidentämistä eli eläkeiän nostoa. Tosin vapaaehtoisesti, porkkanoita tarjoillen. Keino on sinänsä ihan käypä. Ongelma on vain siinä, että nykyajan työelämä vie mehut yhä nuoremmilta. On vaikea kuvitella, että tulevaisuuden töissä pääsisi yhtään helpommalla. Taitaa kilpajuoksu maailmanmarkkinoista pikemminkin vaatia aina vain enemmän.
Työvoimapulan ehkäisemiseksi on pohdiskeltu myös mahdollisuutta vapauttaa työpaikkoja vierasmaalaisille nykyistä herkemmin. Tulijoita on varmasti, siitä ei ole epäilystä. Kurjuus ja sodat pitävät miljoonat ihmiset liikkeellä koko ajan. Ihmisiä tulee, haluamme tai emme.
Tähän saakka tulijat eivät ole ensisijaisesti miettineet, mitenkähän he voisivat auttaa karua pohjoista maata säilyttämään hyvinvointinsa sitä kohtaavan väestökadon edessä. Joidenkin laskelmien mukaan vain kymmenesosa vierasmaalaisista on tullut tänne suoranaisesti työn perässä.
Suomeen heidät on ajanut sukulaissiteet tai yksinkertaisesti pakko. Osalla vaihtoehtoja ovat lähtö kotikonnuilta tai kärsimys ja kuolema. Vaikea tänne on tullakin työn perässä: jos turvapaikan ovet ovat tiukassa, niin työpaikkojen ovet ovat vielä tiukemmassa.
Erilaisin hämäräpuuhin Suomeen toki pääsee töihin aina. Siitä huolehtivat suomalaiset bisnesmiehet, jotka ovat monenlaisin vippaskonstein rahdanneet väkeä rakennuksille ja joihinkin palvelutöihin. Näin pidetään yllä harmaata taloutta, ja työväen jakoa kahden kerroksen väkeen.
Vierasmaalaisten tuloa Suomeen ei voida estää. Eikä pidäkään. Samalla, kun tänne hakeutuvat haluavat huolehtia oman elämänsä edellytyksistä, he ovat tärkeä tekijä kaikkien suomalaisten hyvinvoinnin turvaamisessa. Miten sitä tavataankaan sanoa: jaettu ilo on kaksinkertainen ilo.
Tuohon iloon on tosin vielä pitkä matka. Suomessa asuvien ulkomaalaisten työttömyys on moninverroin korkeampi kuin suomalaisten. Mutta mitä enemmän on niitä, joille työtä ei tarjota, sitä vaikeammaksi tie työelämään käy ja sitä suurempien sosiaalisten ongelmien kanssa joudumme tulevaisuudessa askartelemaan.
Ennen kuin työvoimapula putoaa syliin, pitäisi asialle tehdä jotain. Viisaalta tuntuisi, jos ensitöiksi mietittäisiin keinoja Suomessa jo olevien ulkomaalaisten työllistämiseksi ja juurruttamiseksi suomalaiseen yhteiskuntaan. Tänne on saapunut tuhansia korkeasti koulutettuja eri alojen ammattilaisia. Annetaan heille mahdollisuus tehdä sitä, mitä he osaavat. Tämä toimisi hyvänä harjoituksena tulevia, suurempia haasteita silmällä pitäen.